Sydän kompassina

Vauuu, onpa osuva elämän vertauskuva! Noin ajattelin kuullessani seuraavan tarinan.
 
Eräänä syksynä lähti Suomujoelta syysvaellukselle kolme ryhmää erään oppilaitoksen oppilaita. Aurinko alkoi olla juuri sillä suunnalla pilvettömällä taivaalla, missä heidän tämänpäiväinen määränpäänsä oli. Suomujoki ja reilu kymmenen kilometriä helppokulkuista tunturimaastoa erotti heidät Sarviojan kämpästä. Ryhmien johtajille joen ylitys oli tuttu ja helppo juttu.
 
Nyt he olivat siis Suomujoen etelä rannalla ja edessään heillä oli Kaarnepään tunturi jonka he voisivat kiertää itä- tai länsipuolelta tai mennä sen yli. Heillä ei ollut mitään yhteistä suunnitelmaa, vaan kukin ryhmä lähti patikoimaan omaan tahtiinsa joen ylityksen jälkeen. Aluksi kaikki alkoivat kulkea läntistä reittiä kohti kolmen kilometrin päässä olevaa tulipaikkaa.
 
Tulipaikalle he saapuivat niin, että kaikki kolme ryhmää keittelivät kahvinsa ja teensä yhdessä, sekä söivät eväitään. Tästä matkaan lähti ensimmäisenä ryhmä, jolla oli kokenein johtaja koko porukasta. Hän oli ollut sitä mieltä että he nousevat kurusta ylös tunturiin vaikka nousu ottaakin alussa hiukan voimille, niin loppumatka on kuitenkin suht tasaista maastoa ja tunturista avautuu upeat näkymät Saariselän ruskan väreissä loistaville tuntureille. Niinpä toisetkin kaksi ryhmää lähti ensimmäisen perässä nousemaan tunturiin.
 
Itsekin olen heidän aikomaansa reittiä joskus kulkenut ja se on kyllä vaikuttava. Silloin oli kaunis aurinkoinen syyspäivä ja ruska parhaimmillaan, kuten oli ollut tämän tarinan vaeltajillakin. Kuotmuttipään rinnettä noustessa avautuu hiljalleen mahtava tunturien meri. On pakko pysähdellä välillä lepäämään rinnettä noustessa, mutta myös maisema pysäyttää kulkijan paikoilleen. Sitä katsellessani se maailma, josta olin tullut tuntui kovin kaukaiselle, lähes epätodelliselle. Kokemus oli mykistävä.
 
Varsin samanlaisissa tunnelmissa hekin olivat maisemaa katselleet. Mutta matka jatkuu ja kaikki luottavat kärjessä kulkevaan oppaaseen, joka on saanut eräänlaisen auktoriteettiaseman koko porukan kokeneimpana vaeltajana. Kukaan jäljessä seuraavasta joukosta ei vaivaudu tarkistamaan suuntaa. Ehkä moisessa vain nolaisi itsensä, ja olisihan se hiukan noloa ja hävettävää tuota kokenutta johtajaakin kohtaan. Sehän ikään kuin kyseenalaistaisi hänen tietämyksensä. He ovat alkaneetkin jo laskeutua itäpuolen rinnettä alaspäin ja kohta kuulema pitäisikin Sarviojan ruveta siintelemään puiden lomasta.
 
Sarviojan kämppää ei kuitenkaan ilmaannu näkyviin. Sen sijaan he huomaavat olevansa lopulta suolla?!? Kartat ja kompassit ovat nyt ahkerassa käytössä ja heidän olinpaikkansa ajastaan selviää. He ovat kiertyneet liikaa vasemmalle ja päätyneet suolle, lähes kolme kilometriä Sarviojasta pohjoiseen.
 
On palailtava takaisin tulo jälkiä tunturin kupeelle ja jatkettava sitten kohti etelää. Täyden rinkan kanssa ylimääräisiä mutkia ei kukaan kaipaisi, sellaiset harharetket syövät niin sanotusti miestä. Vihdoin illan kuhjassa alkaa Sarviojan tulipaikalta ja kämpältä pilkotella valoa puiden lomasta vaeltajien iloksi. Vielä olisi kuitenkin laiteltava purtavaa, sekä pystytettävä teltat ennen kuin pääsee kellahtamaan patjalle ja oikomaan väsyneitä jäseniään.
 
Noinhan minäkin olin alkanut kulkea toisten perässä tässä maailmassa uskoen siihen, että he tietävät minne ovat menossa. Ensin uskoin vanhempiini ja sitten opettajiin ja muihin auktoriteetteihin, yleiseen mielipiteeseen ja siihen mitä pidetään normaalina. Ja eipä meillä lapsena juuri ole vaihtoehtoja kuin taipua niihin tapoihin, uskomuksiin ja tottumuksiin, kuin mitkä siinä maailmassa vallitsevat mihin synnymme. Ellemme niin tee, osoittavat aikuiset hyväksymättömyytensä suorina kieltoina, paheksumisena tai vain pettymystä ilmentävinä katseina. Hylkääminen tuntuu ikävälle emmekä me halua sellaista kokea.
 
Tuollainen ehdollinen rakkaus ja hyväksyntä tukahduttaa meiltä oman ajattelun ja mahdollisuuden ymmärtää tai nähdä asioiden todellinen laita. Näin me ensimmäiseksi opimme mielessämme kysymään, mitähän isä tai äiti tästä ajattelee. Sitten me kasvaessamme alammekin kysymään mitä maailma tästä ajattelee. Ja maailmaammehan johtavat opettajat, piispat, professorit, ministerit ja muut tietäjät, - auktoriteetit, jotka ovat käyneet läpi saman kautta historian jatkuneen sopeutumisenprosessin kuin muutkin. Vielä vanhoilla päivillämme voimme kulkea historian ja joukon jatkona riippumatta ollenkaan sosiaalisesta statuksestamme.
 
Ja jokaisella meistä on mahdollisuus astua pois tuosta, - tuosta kuin lumotusta noidankehästä, kun vain uskallamme ottaa riskin, että kaikki eivät enää hyväksy ja ymmärrä minua. Jokainen, joka on niin tehnyt, on kertonut kuinka osa entisistä ystävyyssuhteista hiipuu pois.
 
Jonkinlainen psykologinen kärsimys tuohon irti ottoon kai kuitenkin aina tarvitaan herättelijäksi. En pysty näkemään, että ilman sellaista kokemusta olisin mitenkään alkanut kyseenalaistaa niin laajasti sitä mistä yleisen mielipiteen mukaan elämän onnea olisi etsittävä. Se miten koin sisälläni, tuli merkityksellisemmäksi kuin se, mitä muut mahdollisesti asioista ajattelivat. Tuntuu kuin se kärsimys olisi herättänyt minussa jonkin toisen, joka näki tuon noidankehän unenomaisen epätodellisuuden.
 
Nyt tiedän, että meillä kaikilla on sisimmässämme kartta ja kompassi, joita seuraamalla voi löytää reitin pois ”suolta”, mutta ”suo” näyttää olevan tarpeellinen opettaja näyttämään meillä olevan ne ja sitten käyttämään niitä. Tämä elämänretkemme poikkeaa kuitenkin ruskaretkestä siinä, että harvoin voimme neuvotella ja tutkia karttoja porukalla, tai edes jonkun toisen kanssa. On vain luotettava niihin sisäisiin kuiskauksiin jotka kertovat toisesta suunnasta, lähdettävä seuraamaan niitä, riippumatta siitä mitä toiset tekevät. Elävässä elämässä ”suolta” joutuu lähtemään yksin, vaikka olisikin niin houkuttelevan turvallista jäädä toisten seuraan, ja tämä kyseenalaistamisen ja lähtemisen tekeekin niin vaikeaksi.
 
Kompassi on tunnetusti herkkä laite ja tarvitsee häiriöttömän tilan toimiakseen luotettavasti. Samoin on meidän sisäisen kompassinkin kanssa, sekin tarvitsee häiriöttömän tilan kyetäkseen osoittamaan vakaasti oikeaan suuntaan. Siksi on hyvä järjestää itselleen aikaa ja tilaa missä voi olla rauhassa omine ajatuksineen ja katsoa mistä ne ovat peräisin.
 
Vasta sen jälkeen, kun on uskaltanut lähteä kulkemaan omia polkujaan, huomaa että onhan kautta aikojen ollut ihmisiä, jotka niin ovat tehneet ja kertoneetkin sisäisistä löytöretkistään. Ne kertomukset eivät meitä vain kiinnosta niin kauan, kun tarpominen joukon jatkona koetaan edes jotenkin tyydyttävänä ja haluttavana olotilana. He ovat kuitenkin käyttäneet vapauttaan valita ja tässä vasta alkaakin valjeta se, mitä valinnan vapaus on. Voimme valita luotammeko sisäiseen kompassiimme, vai annammeko jonkin ulkopuolella olevan määrittää suuntamme.
 
REIJO