Eläimet opetti kuolemasta

Heräsin aamuun ja mieleen tulvi sana kuolema. Vain sanana, ilman mitään sen kummempaa tunnetta. Annoin sanan jäädä tähdeksi pääni päälle ja odotin mitä minun tulisi nähdä, ymmärtää tai mitä tietoa vastaanottaa. Minun synnyttyä kaikki isovanhempani olivat jo kuolleet, joten he eivät ehtineet minua opettamaan, mutta elämä toi eteen minulle eri opettajat.

Rentouduttuani näin silmissä ensimmäisen kuolemankokemuksen lapsuudesta. 
Olin 5-6 vuotias kun rakas oma nimikkokissani ei palanut kotiin. Muistan, että nukuin levottomasti yön yli odottaen aamua. Päätin löytää kissani oli miten oli. Lähdin kenellekään kertomatta kauhun tunne sisälläni, aivan kuin aavistaisin, että tämä ei pääty hyvin. En tiedä mistä tiesin mennä suoraan oikeaan paikkaan ja nähdä
 kauhea näky. Rakas nimikko kissaani kehon makasi likaisena ojan pohjalta kotimme aidan takaa. Keho oli litistynyt ja kovettunut.  Tajusin että se oli syönyt rotanmyrkkyä. Olin kauhusta jäykkänä, enkä pystynyt edes itkemään. Mielessä jankutti kysymys: Kuka voi tällaista tehdä? Kuka, kuka!?

Mieleeni tuli isäni kyllästyneen kuuloiset puheet kissoista, joita kuulemma juoksi joka nurkassa sikiämässä. Oliko isä tämän surmatyön takana?  Epäilyni sai minut uskomaan, että hän oli tämän takana. Tiesin heti, että en uskalla kuitenkaan kysyä kuka kissat myrkytti. Pelkäsin kuulla totuuden. Katselin vain ohjanpohjalle hylättyä kuollutta ruumista. Se näytti vieraalta ja tyhjältä. Mieleen alkoi virrata lisää kysymyksiä. Onko siinä syöpäläisiä tai matoja ja uskallanko ottaa sen käteeni? Miltä kuollut mahtaa tuntua? Välillä jo ajattelin, että jätän sen siihen, mutta en kuitenkaan voinut. Kyyneleet alkoivat valua silmistäni, teki mieli huutaa sielusta asti kun nostin kissani ojanpohjalta. Päätin viedä sen kotimme pihalle. Ajattelin, että sieltä sitä ei kukaan voi minulta viedä pois. Muistein usein ikävöiden sen suloisen pehmeää harmaan kirjavaa turkkia ja luottamusta, joka oli välillämme, minun oma rakas kissaani. Viimeinen näky  ojanpohjalla oli kuitenkin niin kamala, että halusin unohtaa koko kissan olemassaolon mahdollisimman pian. Tunnistin kuinka muistikuva ei antanut tilaa surulle vaan mieleen jäi elämään kaiken pysäyttävä kauhukuva. En kertonut tunteistani kenellekkään ja päätin, silloin 10-vuotiaana, että en ikinä enää halua omaa kissaa ja niinoä sitten kävi, että muutama vuosi myöhemmin aloin inhoamaan kissoja. 

Syy siihen liittyi tilanne jota jälleen olin yksin todistamassa. Minulla oli kaksi kaunista kanarianlintua lemmikkinä. Oli lämmin kesäpäivä ja ajattelin, että vien ne ulos. Jätin häkin puutarhapöydälle ja lähdin sisään. Jonkin ajan päästä katsoin ikkunasta ja näin kuinka lintuhäkin ovi oli auki. Keskellä pihaa mustan kirjava kissa pureskeli keltaista kaunokaistani saaliin himoisesti. Näky oli liian kamala katsella. Hätä kasvoi kun näin kuinka toinen linnuista, vihreänkeltainen lensi hätääntyneen näköisesti varpusparvi perässä. Juoksin ulos. En nähnyt kissasta vilaustakaan, tajusin, että menetin juuri kaverini. Lintuhäkki kädessä lähdin juoksemaan lentävän parven perässä yrittäen toivottomana kutsua vielä elävää kaveria takaisin, mutta turhaa.
Muistan kuinka kävin tämänkin kokemuksen yksin läpi. Olin vihainen itselleni
enkä kertonut tunteistani kenellekkään.

 

Kissojen kuolema tarina sai jatkoa


Tätä en haluasi kertoa, mutta tunnistan, että minun on jaettava kokemus, joka nousi mieleeni edellistä kirjoittaessani. Muistan kuinka katselen huoneeni ikkunan verhonraosta tilannetta, jota minun ei ollut tarkoitus nähdä. Minä kuulin ikkunan läpi sanat, joita minun ei olisi saanut kuulla. Isän kädessä oli juuttisäkissä uusin kissanpentupoikue kiven kanssa. Hän heitti säkin autonsa takaluukkuun. Kuulen kuinka nuo kissat huusivat hädissään aivan kuin ne olisivat tienneet kohtalonsa. Ja minä tunnen joka solussa tuon kissojen yhteisen pelon ja kauhun. En pystynyt liikkumaan, enkä huutamaan.  Minulla ei ollut valtuuksia estää sitä mitä isä teki. Olin oppinut sen jo hyvin pienenä jo aiemmasta kokemuksesta. Oksettava olo sisällä jäin odottamaan isän kotiinpaluuta kuvitellen joka minuuttia mitä tuolla reissulla tapahtuu, miltä pennuista tuntuu ja mitä ne ajattelevat. Oliko se totta vai valetta, mutta isä tuli kotiin kertoen, että hän heitti säkin sillalta jokeen huomaten, että kivi oli liian kevyt ja jollain ihmeellisellä tavalla kissat raapivat itsensä pussista ulos ja uivat rantaan. Tuo tarina lohdutti. Kuvittelin helpotaaksei tuskaani, että nyt ne saavat kasvaa villikissoina. Eipä aikaakaan niin sain kuulla kuinka isäni virkansa puolesta tappoi kaupungin vuorkataloalueilla sikiäviä kissoja työkaverinsa kanssa työkseen. Olin jo niin turta, etten osannut enää olla surullinen enkä kauhuissani, enemmänkin helpottunut kun kuulin, että he olivat keksineet uuden kissantappotavan, auton pakokaasu.

 

Lisää kuolemia 


Seuraava menetys oli pystykorva Riku. Olin jo 10 - 11 vuotta kun se kuoli. Riku oli meidän perheen kaikkien koira. Me kaikki taisimme tavallamme kilpailla sen suosiosta. Se oli kotikatuni Karjaportintien armoitettu keisari. Ihmettelen vieläkin, että en muista sen kuolemasta mitään. En sitä mihin se kuoli ja minne se haudattiin. Olinko edes hautajaisissa mukana? Nyt ymmärrän, että en uskaltanut koskaan oikeasti kiintyä siihen. Aivan kuin olisin suojanuut itseäni haavoitettua sydäntä tietän, että luopuminen ei tunnu niin tuskalliselta kun ei kiinny liikaa kuten kävi kissani kanssa. Näin alitajunassani eli ja vaikutti tietämättäni käsittelemätön kuoleman ja luopumisen kauhukokemus.

Rikun muistelu nosti mieleeni syyllisyyden. Muistan tilanteen kun purin siihen tuskani ja vihani. Nyin narusta tarpeettoman lujasti ja kerran potkaisin niin että muistan paikankin missä se tapahtui, kotiportaiden ylätasanteella. En antanut sitä itselleni anteeksi, kunnes sain synnin päästön tilanteessa, jossa minulta hävisi kuoleman pelko. Tämä tapahtui noin vuosi Rikun kuoleman jälkeen.

Kaija
Kirjoitettu kesällä 2016 

Vieras mies opetti kuolemasta

Äitini oli aikoinaan tekemisissä paranormaalien ilmiöiden kanssa, niinpä ufojutut ja vainajasielujen olemassaolo oli osa arkeamme. Silloin Ouluun perustettiin parapsykologinen seura ja sen seurauksena vinttikamarissamme yöpyi usein meedioiksi nimitettyjä ihmisiä, jotka olivat tulleet Ouluun opettamaan jotain. Vaikka en tiennyt tarkalleen mitä he olivat, ihmisiä kyllä, niin pelkäsin heitä. Jotenkin kotimme muutti aina kun heitä oli meillä. Tavoilleni uskollisena en uskaltanut kysyä äidiltä suoraan, vaan muodostin käsityksen pelkkien kuulopuheiden mukaan. Muistutan, että olin perheen kuopus. Siis se, joka ei voinut vielä ymmärtää, eikä sen takia hänelle saanut kertoa mistään kummallisesta.

 

Kuoleman verho aukesi kertaheitolla silmieni edestä


Jälleen meille oli tulossa joku niistä oudoista tyypeistä yöksi. En illalla nähnyt häntä kun hän meni vintti huoneeseen. Jännitin itsekseni. Äiti pyysi minua huoneestani keittiöön ja alkoi kertoa mitä tämänkertainen ruorsalais mies tekee ja minkä takia on Oulussa. Miehellä oli lahja, jonka avulla hän pystyi menemään ajassa taaksepäin ja kertomaan minkälaisen tien joku esine oli kulkenut ja kenen omistuksessa ollut. Se kuulosti kiehtovalta, eikä niin pelottavalta kuin ne kuolleitten ja ufojen kanssa puuhastelevat. Sain kuulla, että puhuu vain ruotsia, jota taas vanhempamme eivät puhuneet. Siispä sain tehtävän olla aamulla hänen kanssaan aamupalapöydässä, minä kun olin koulussa jo melkein vuoden opetellut ruotsia. Hyvä kun muistin mitä hyvää huomenta. Jännitys kasvoi aamulla huippuunsa. Minulla on aina ollut hyvä mielikuvitus. Jos siihen liittyy pelkoa, niin mielikuvat olivat kuin pahimmasta kauhuelokuvasta. Kuvittelin tällä kertaa, että joudun tekemisiin jätti ison miehen kanssa, jolla on ylimaalliset kyvyt. No, totuus oli onneksi toisenlainen. Portaita alas asteli pieni kokoinen hento ja hyvin kiltin näköinen ja hymyilevä mies. Sain sanottua gud morgon ja että minun tehtävä on nyt olla hänen kanssaan. Isäkin tuli keittiöön ja äiti hääräsi tapansa mukaan, jotain. Keskityin tuhon mieheen kaikilla aisteillani ja vanhempieni olemassaolo aivan kuin katosi. Halusin kummeisesti tietää hänen taidosta lisää. Pitkältä tuntuneen hiljaisuuden jälkeen sain kakistettua suustani kysymyksen. Osoitin vanhaa seinäkelloa ja kysyin voisiko hän kertoa tuon kellon tarinan. Vaikutti, ettei kellossa ollut mitään kerrottavaa, joten hän jatkoi aamupalan syöntiä. Sitä vastoin hän halusi tietää onko minulla ollut koira. Vastasin, että oli. Sitten hän kuvasi sanoilla ja käsillään koiran muotoja samalla kysyen: "Oliko sillä pystyt korvat ja kippura häntä?" Tajusin heti kenestä hän puhui ja ihmettelin itsekseni mistä hän voi sen tietää. Hän kuvasi Rikua.

Hän keroi kuinka Riku istui vasemmalla puolellani aivan minun vieressä. Vaikka olin hämilläni niin uskoin tuohon mieheen. Jollain tavalla tunsin, että se on totta, että Riku on siinä vaikka minä en sitä näe. Valo alkoi syttyä pimeään kohtaan mielessäni. Kissani tuli eläväksi ja sain Rikulta anteeksi väärät teot. Se ihana räksyttäjä rakasti minua edelleen ehdoitta. Tuo hetki oli elämäni yksi merkittävimmistä. Sen jälkeen minulle oli turha tulla väittämään, että kun me kuollaan kaikki loppuu. 

- Kuolemaa ei ole ajatuksesta tuli minulle elävä -

Innostuin tuossa keittyönpöydän äärellä. Halusin tietää lisää. Kysyin tädistäni, joka oli kuollut pari vuotta aikaisemmin. Kysyin miten on hänen kanssaan? Tuo lempeä, kiltti ja rauhallinen mies sanoi, että tuossa hänkin häärää. Aili-täti oli entinen kahvilan pitäjä ja tykkäsi puuhata keittiössä. Vähän kait olin ihmeissäni ja kysyin onko hänellä aina tällaista ja miten hän voi elää kakkien näiden ’kuolleiden’ keskellä. Kysymyksiini hän vastasi hymyillen, että hyvin. Vainajasielujen näkeminen ja läsnäolo on hänelle yhtä normaalia kun minä siinä. Minun oli pakko se uskoa, mutta sen verran asia hirvitti, että miehen pyytelyistä huolimatta en uskaltanut ottaa vastaan vierailua Tukholmaan hänen luokseen. Olisin voinut ottaa parhaan ystävänikin mukaan. Sekunnissa nousi pelko ja tiesin etten uskalla ja enkähän minä voi kavereita pyytää mukaan, koska he ei tienneet tällaisesta maailmasta mitään. En kertonut yhdellekkään ystävälleni, en edes parhaimmalle, äitini harrasukista ja ihmetyypeistä, joita meillä kulki. Pelkäsin, että jos olisivat tienneet ei minulla olisi ollut ainuttakaan kaveria.

Kaija 
Kirjoitettu kesällä 2016 

Isä opetti kuolemasta

Kului muutama vuosi Rikun kuolemasta kun isäni ilmoitti kuolevansa. Tulin kotiin alkuillasta uintiharjoituksista. Avattuani ulko-oven aistin jollain lailla tutun, pelonsekaisen, hiljaisen pysähtyneen ja harmaan tunneilmaston. Ilma oli niin sakea, että siinä oli vaikea hengittää ja liikkua. Kuin kaikki voimat häviäisi jonnekin. Äiti oli keittiössä vastassa ja sanoi, että isä voi todella huonosti ja kehoitti menemään varovasti hänen luokseen.


En ollut vielä valmis isän kuolemaan

 

Mieleeni tuli ajatus pahimmasta pelosta, että isä kuolee. Koin rakastavani isääni enemmän kuin ketään kaikesta huolimatta. Suhteemme oli hyvin läheinen ja yhteisen uinti harrastuksen myötä syvempi kuin pelkkä isä tytär suhde. En kuunnellut äitini varoittelua vaan halusin ehdottomasti nähdä isäni just nyt. Lähestyin makuuhuonetta pidellen itseäni pystyssä kapean käytävän seinistä. Jalat olivat tunnottomat, silkkaa hyytelöä, mieli oli turta ja päällimmäisenä tunteena pelko ja tuttu kauhu. Avasin oven ja isä makasi sängyssä kuin lankku. Katse oli nauliutuneena paikoilleen kattoon, vaikka tulin huoneeseen.  Iso vatsa pulleana kuin ennenkin, päällään tummansininen villatakki, vaalea paita ja kravatti kaulassa ja jalassa pehmeät ryppyiset prässihousut. Aivan kuin hänet olisi kannettu suoraan paareilla työpaikalta ja pudotettu tuohon paikkaan. Tunsin, että nyt on tosi kyseessä.  Millisekunnissa ehdin kysyä itseltäni mitä minä teen. Kehtaanko mennä isän viereen sänkyyn. Sellainen aikahan oli ollut ohi jo ajat sitten. Paine oli niin suuri, että menin varovasti hänen lähelle ja pyysin saada tulla hänen viereensä. Kainaloon en uskaltanut pyytää, vaikka olisin halunnut. En, koska aistin kipua. Olin siinä otsa kiinni isän olkapäätä vasten ja kuuntelin mitä hän haluaa minulle sanoa. Kuulin sanat, joita en kestänyt kuulla. "Kaija, en taida selvitä tästä." Sisälleni nousi sellainen hätähuuto, että korviin pisti enkä saanut sanaa suustani. Kuuntelin isääni vielä hetken. Hän kertoi jostain sairaudesta ja väsymyksestä kaikkeen tuskaan. Tuskin kuulin mitä hän sanoi, koska sisälläni huusi täysillä ääni sanoien: "Ei, ei en ole vielä valmis, isä et voi kuolla." Lopulta sain sanottua nuo sanat ääneen ja me molemmat itkimme ja käperryin hänen kainaloonsa. Isä otti tiukasti kiinni, niin tiukasti, että tunnen sen vieläkin. Olimme hiljaa kunnes lopulta sain kuulla hänen pelastavat sanat, hyvä on en minä kuole ja hän niin hän aloitti yksinäisen parantumisprosessinsa. Vatsa leikattiin, mitä lie siellä oli. Siitä ei puhuttu, mutta isä eli vielä 20 vuotta. Teimme monta yhteistä kilpailumatkaa ja sain nauttia hänen sallivasta asenteestaan ja luonnonläheisestä elämäntavasta. En silloin kestänyt ajatusta, ettei hän näkisi tulevia lapsiani tai ystävystyisi lasten isän kanssa. Näkisi elämäni kehittyvän. Kuulostaa itsekkäitä ajatuksia, mutta seuraavalla kerralla olin jo valmis päästämän isästä irti.

 

Vanhempien saattaminen taivaan kotiin

 

Kun isän aika oli lähetä olin kesälomalla purjehtimassa Turun saaristossa. Sain hyvin vahvan ajatuksen, että isällä ei ole kaikki kunnossa, että lähtölaskenta oli alkanut. Soitin asiakkaalleni, jonka kanssa olimme puhuneet saattohoidosta. Tiesin, että hän tekee sitä vapaaehtoistyönään. Pyysin häntä menemään katsomaan mikä isän tilanne on. Se oi niin vakava, että hän jäi siltä käynniltä isäni viereen. Hätä meinas iskeä, olinhan kaukana kotoa. Onneksi suuntamme oli jo kotia kohti. Katsellin taivanrantaa, jutelleen delfiineille ja isän sielulle. Kerroin ääneen että isä lähde, jos olet valmis. Älä jää minua odottamaan. Sanoin noin vaikka sydämessä toivoin, että tapaamme vielä.  Sitten sain puhua hänen kansaan ihanan puhelun. Tunsin kunka hään kuunteli hymyillen kun kerroin ajatuksistani, luvasta lähteä.  Kahden vuorokauden päästä olimme Vaasan edustalla. Paine sisällä kasvoi ja halusin päästä isän lähelle mahdollisimman pian, en voinut kuvitellakkaan jatkavani vesitse Ouluun asti. Mieheni jätti minut ja tyttäremme Vaasaan rantaan, josta hyppäsimme junaan. Se että olin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana tuntui pahalta. Junassa päätin muuttaa sairaalaan, olla siellä niin kauan kun isän aika on lähetä.  

Omaisille ei ollut erillisiä huoneita, mutta sain hoitajilta luvan yöpyä liinavaatehuoneen laittialla. Siitä tuli kotini kahdeksi viikoksi.

Jouduin keskelle valtavaa prosessia. Isäni sotatraumat olivat alkaneet purkautua. Neljä vahvaa hoitajaa piteli isääni raajoista kiinni kun hän purki ulos pelkoja, vihoja, kauhuja ja katkeruuksia. En tiedä mitä hänelle olisi tehty, jos ystäväni ei olisi ollut paikalla. Joka tapauksessa häntä ei hiljennetty läähheillä, vaan hän sai purkaa patoutuneet tuskansa ulos. Neljä viha - aaltona kerran vuorokaudessa. Jokaisella kerralla reaktio oli lievempi. Viimeisellä kerralla minä olin yksin hänen kanssaan. Minua pelotti. Sängyn viereinen tarjoilupöytä kaatui kun hän huitoi käsiään kuin tilaa tehden. Voimaa hänessä oli valtavasti, vaikka hän oli maannut sängyssä ties kuinka kauan. Olin pettynyt itseeni, koska pelkäsin, en saanut tilannetta tasaantumaan vaan minun jouduin pyytämään apua. Minun henkiset voimat eivät olleet riittävät. Kuitenkin tuon purkauksen jälkeen alkoi uusi vaihe, joka oli kuin ihme sadusta. Isäni vointi alkoi kohenemaan. Kivut hävisi niin ettei kipupumppua tarvittu. Aafaasia hävisi niin, että hän pystyi puhumaan ymmärrettävästi. Myös fyysiset voimat palautuivat niin, että hän pystyi istumaan vuoteessaan ilman tukea. 

Vuorottelimme ’vahtivuora’.  Yhtä vuoroa ystäväni ei antanut, hän piti aamun klo 4.00 vuoron. Silloin kuulemma yleensä tapahtuu, jotain. Sallin sen hänelle paitsi viimeisenä yönä, jolloin siskonikin oli mukana. 

Pikku hiljaa en pelännyt jäädä isän kanssa yksin. Olimme pääsoin hiljaa, kommunikaatio tapahtui telepaattisesti, se oli minusta mielenkiintoista. Tiesin sen, koska isä vastasi ajatuksiini aina jollain ja yleensä hassulla tavalla.  Minulla ei ollut tarvetta purkaa omia tuntojani hänelle, jotenkin tiesin, että hän tiesi kaiken. Keskityin vain hyväksymiseen, rakkauden ja vapautumisen energioissa olemiseen. Ajatukseen luvasta päästää irti ja iloon siitä, että hän on pääsemässä pois tuskista takaisin kotiin josta oli tullutkin.  En roikkunut hänessä kädessä pidellen. Tiedostamattani vain kunnioitin sitä kaikkea mitä olin ja pyysin parantavaa energiaa.  Hoidin käytännössä sen mitä pystyin ollen lähellä, sallien hänen työstää viimeistä matkaansa. Ollen läsnä, kuunteleva korva ja vastaten aina jos hän kysyi ja hieroen jalkoja kun tuntu oikealta hetkeltä. Yhdessä kohtaa kun ihmettelimme siskoni kanssa, että kuinkahan kauan tämä kestää vastaa hän sängystään: Yliopistoon poljetaan hissun kissun. Päätin lopettaa kuoleman hetken odottamisen.

 

Opettavainen kokemus

 

Isällä teki selkeästi prosessia, kuin matkaa,  jota hän eteni vaihe vaiheelta. Tapahtumien järjestys saattoi olla eri, mutta sillä ei ole suurta merkitystä. Istun muka lueskellen jotain tyhjänpäiväistä, kun isä yht' äkkiä havahtuu ja haluaa nousta makuasennosta ylös. Autan häntä ja istun alas. Sitten hän katsoo ja sanoo, poika. Jostain syystä olin isälle poika ja annoin niin olla. Hän otti määräävän asenteen ja osoitti kädelle että tuonne, souda tuonne. Minä hyppäsin hänen maailmaansa ja aloin soutamaan. Kuinka ollakaan niin en soutanut juuri oikeaan suuntaan ja sain kuulla siitä. Äänen sävy oli vihaisen turhautunut. Aivan kuin hän kuvasi, että tuo poika ei näkojään osaa vieläkään soutaa.

Tein ’soutumatkaa’ jonnekin vaihtelevalla menestyksellä kunnes juttu siltä osin päättyi. Tilanne oli minulle jännittävä eikä luonteva, koin osaamattomuutta ja harmittelin, etten pystynyt viemään häntä pitemmälle. Onneksi tuo tapahtuma jatkui suuremman yleisön edessä. Huoneessa oli kolme naista saattohoito ystävä, siskoni ja minä. Olin jälleen poika ja koitin pitää venettä suunnassa kun isäni alkaa käsillään tehdä liikerataa. Katselimme aavistellen mitä hänellä on menossa, samalla kun seuraten ihmettä, koska kädet, jotka eivät olisi pitäneet tehdä enää mitään liikkuvat kauniisti kuin kooten kalaverkkoa merestä puikariin, minun yrittäessä pitää venettä suunnassa. Tuota tapahtumaa kesti tovin aikaa. Sen jälkeen käsien liikerata muuttui. Hän alkoi aivan selvästi korjaamaan verkossa olevia reikiä. Siskoni näki hopealangan, joka oli neulassa. Katselimme ikimuistoista ja liikuttavaa näytelmää. Isä aivankuin kutoisi elämäänsä, kokemuksia ja ihmisiä omaan verkkoonsa.  

 

Isä vietti yhä pitempiä hetkiä pois jossain toisessa maailmassa

 

Kerran hän havahtui syvästä tilastaan. Nousi istumaan katse ylös eteensä. Hän tapasi edesmenneitä kavereitaan. Nimilista oli pitkä, suurinta osaa me emme tunteneet paitsi kun hänen vanhempansa mainittiin. Hänen vanhempansa kävivät tervehtimässä isää, mutta selvästi eivät halunneet ottaa häntä vielä mukaansa. Tilanne oli juhlallinen kun isän vielä elossa oleva rakkain kaveri kävi iltamyöhällä visiitillä. Tunsin, että isä ei olisi halunnut hänen lähtevän. He katsoivat toisiaan rakastavasti silmiin ja kertoivat joitain omia juttujaan. Sitten oli vuorossa muistissa olevat sota-ajan laulut, ne piti laulaa ääneen. Kun oli siniristilipun laulun aika me nousimme seisomaan ja isä istui sängyssä ryhdikkäänä kuin kapteeni, käsi komeasti ’lipalla’. Kello oli 22:00 kun sairaalaan huoneessa 13 raikui isänmaallisuus. Tuona iltana yöhoitajan kanssa sovimme, että isältä otetaan kaikki letkut pois. Se oli juhla hetki meille kaikille. Ei piikkejä missään ei katetrin inhottavaa letkua. Me kaikki oltiin valmiita. Isän tuskat oli kokonaan kadonnut. Kipupumppua hän ei oltu tarvittu pariin päivään. Lilluimme kaikki kauneuden suloisessa puutarhassa kuin paratiisissa. Kynttilän valaistessa koko huoneen, kunnioittaen elämää ja kuolemaa. Enkelimäinen yöhoitaja sanoi että pari vuorokautta enää niin isä on pois.

Herään liinavaatehuoneesta uuteen aamuun. Jotain kummallista oli ilmassa. Menin isän luo ja näin kuinka kaunis hoitohuone oli aivan sekaisin. Kynttilä oli sammutettu ja hoitajat hääri isän ympärillä. Lääkäri oli vihainen yöllisistä tapahtumista. Hän syytti meitä, että olemme saattelemassa isäämme hautaan ennen aikojaan. Hän sanoi, että isä tulee leikkaamaan vielä nurmikkoa. Aivan kun lääkärille olisi tehty lobotomia. Aivan kuin hänen muistinsa olisi viety. Säteilytykset oli lopetettu jo aikaa sitten liian pitkälle edenneen syövän vuoksi. Hän unohti, ettei isän tilanteessa ollut mitään enää tehtävissä, raporttia jota hänen kädessään piteli oli muttunut hänelle kuin hepreaksi, vatsassa olleet säteilytyksen merkit näkymättömäksi.

 

Siskon kanssa voimattomana

 

Saimme kuulla, että jos emme antaisi hoitohenkilökunnalle lupaa tehdä mitä lääkäri sanoo saamme lähtöpassit sairaalasta. Viha nousi ajatellessa kuinka koimme tekevämme hyvää ja oikein. Kaksi viikkoa yötäpäiväistä läheisten rakkaudellista hoivaa hoitohenkilökunnan helpotukseksi ja muutamaa päivää ennen h-hetkeä annetaan lähtöpassit. Se oli uutinen, jota me emme kuvitelleet joutuvamme kuulemaan. Nostimme kädet pystyyn ja aloimme seuraamaan kuinka isää alettiin syöttämään viikkojen syömättömyyden jälkeen. Kuinka labrahenkilökunta tuli kilisevän vaununsa kanssa ja koitti löytää suonta poislähtevän kyynertaipeesta, äärimmäisen herkäksi virittäytyneestä kehosta. Tämä painajaismainen tilanteen muutoksen vuoksi isä katsoi minua silmät yhtä aikaa täynnä hätää, pelkoa ja pettymystä. Hetkeä aikaisemmin kaikki kun oli jo niin kaunista, valmista, kivutonta ja helppoa.

Kaikki operaatiot mitä isälle sitten tehtiin oli voimia ja kipua tuottavaa. Lopulta häneltä punkteerattiin vettä keuhkoista, jonka seurauksena keuhoihin asennettu letku oli kiinni koneessa, joka piti inhottavaa ääntä. Sairaalan määräysvaltaan alistuminen tuntui väärältä, olin yhtä aikaa shokissa ja raivoissani, koska en voinut tehdä mitään. Päätin poistua ja laitoin repun selkään. Halusin kotiin, en kestänyt yhtään enempää. Juuri ulos lähdön hetkellä huoneeseen tuli vanhempi hoitaja. Kerroin hänelle suunnitelmani siinä samalla kun hän meni kontalleen katsomaan raksuttavaa konetta, näin kuinka kyyneleet valoivat hänen silmistään. Sieltä lattian rajasta hän pyysi anoen, että en lähtisi. Otin repun selästä huokasin ja jäin.

Näin kuinka labrahenkilökunnan tehtävä oli lähes ylivoimainen. He eivät olisi missään nimessä halunneet tehdä työtään noin. Koin suurta myötätuntoa heitä kotaan ja pyysin henkisiltä oppailtani apua ja sain sisäisesti kuulla ohjeet tilanteeseen aina kun hänelle tehtiin jotain. "Käske isääsi siirtyä pois kehostaan toiselle tasolle." Kerroin tämän ääneen isälle ja homma toimi kuin ihme. Aina kun kuulin hoitajien tulevan huoneesee varoitin isää. Hän iski minulle silmää ja hän vaipui johonkin missä hän ei tuntenut mitään, ei neulanpistoja eikä hoitohenkilökunnan raapivia hanskoja. Elimme silloin hetkestä hetkeen kuin isä olisi nukkunut iltaan mennessä kaikessa rauhassa pois. 

Suruksemme emme saaneet isän tilaa enää ennalleen ja hoitohuoneen energia tuntui kolkolta. Kivut tulivat joltain osin takaisin. Aloin mielessäni sanomaan isälle lähtöpäivästä, kiiruhtamaan häntä, koska tulevana maanantaina oli asiakkaat odottamassa. Siskoni rohkeampana kertoi ajatuksen ääneen, eikä isä 'laittanut hanttiin'. 

Merkit isän poislähdöstä alkoivat olla silminnähtävät; sinertymät jaloissa, hengityksen muutos ja pidentyneet poissaolojaksot. Viimeinen kruunu kynttilä oli palamassa loppuun. Olimme kaikki kolme naista huonessa isän kanssa, sunnuntai-iltana. Tieismme, että lähtö on niin lähellä, että päätimme jäädä isän vierellä olevalle sängylle nukkumaan ja ystävämme istui kiikussa. Havahduin unen rajamailta aivan kuin minua olisi lempeästi herätelty sanoen: "Avaa silmäsi ja katso, nyt se on jo lähellä." Samassa olimme kaikki hereillä. Emme koskeneet isään vaan annoimme hänen olla. Tiedostimme, että kohta on sen viimeisen henkäyksen aika. Pitkän hengittämättömän jakson jälkeen minäkin pidättelin hengitystä. Sitten kuin ilmapallo olisi tyhjennetty ja se oli siinä. Kun hengitys loppui oli jäljellä vieraat kuoret. Kynttilä paloi pöydällä loppuun, se sammui yhtäaikaa kun isän henki vapaui.

 

Kaikki ei ollut vielä tässä

 

Olimme sopineet hautaustoimiston kanssa, että he tuovat arkun sairaalaan oli kello mitä hyvänsä. Oli aamuyö noin klo 4.  Odotellesemme arkkua puimme isän ruumin hänen sotaveteraanikuoropukuun ja nostimme sen jälkeen arkkuun. Menimme nukkumaan hienosien jännityksen vallassa, sillä emme olleet aivan varmoja oliko tekomme Oysin määräysten mukaan sallittua, vaikka se tuntui juuri oikealta. Paleli ajatella, että hänet olisi laitettu muovipussiin ja kärrätty takakautta pois. Oli kunnioitusta herättävää nähdä isä kauniina viimeisessä mallisessa vuoteessa.

Se oli mahtavan ikimuistoinen näky, oikein, mutta ei sairaalan. Lääkäri, joka pitkitti isän kuolemaa neljällä turhalla tuskallisella päivällä joutui tulemaan todistamaan hänen kuolleen. Hän käveli ohitsemme meitä tervehtimättä, sanoen harkitsemattomasti, että mitä rituaaleja täällä on oikein tehty ja kenen luvalla arkku on tuotu sairaalaan? Hän jatkoi vihaisena, että tällainen ei kuulu sairaalaan ja mitä muut potilaat ajattelee kun hoitohuoneesta tulee ulos arkku.  Arkun vienti seuraavaan paikkaan jäi onneksi meidän tehtäväksi ja saimme nähdä kuinka muut potilaat reagoitavt, jotka käytävällä oli. He nousivat seisomaan näkemäänsä kunnioittaen. 

 

Kaikki tapahtui kuin tilauksesta

 

Isä lähti maanantai aamuna ja lähdimme siskoni kanssa suihkun jälkeen töihin. Parin päivän päästä haimme arkun sairaalasta siirsimme sen hautaustoimiston autoon. Olimme sopineet,että käymme ajamassa isän kodin kautta, ajamme ohi parhaan kaverin ja isälle tärkeiden paikan. Kerroimme isän hengelle koko ajan minne mennään ja miksi, ajatellen, että hän sai jättää jäähyväiset. Isän kaveri Api tiesi ohi ajosta ja osasi olla tiellä odottamassa, se oi liikuttava hetki. Yksi jäljelle jäänyt kaveri täynnä yhteisiä muistoja jätti viimeiset jäähyväiset tärkeälle ja rakkaalle kaverilleen.

 

Myötätunto sairaalan henkilökuhtaa kohtaan

 

Sairaalassa näimme miten monet hoitajat  olivat ihmeissään kanssamme. Heille ei oltu opetettu saattohoitoa. Heistä oli varmasti vaikea käsittää miten ihmeellisiä asioita isän huoneessa tapahtui. Siellä oli paljon iloa ja keveyttä ja kakkukahvit joimme joka ilta. He eivät olleet tottuneet sellaiseen vaikka uskon, että monet varmasti ajattelivat, että näin kauniisti kaikkien kuuluisi saada lähteä ja kärsivät vähintäänkin yhtä paljon kuin me viimeisten päivien tilanteesta. Tämä tapahtuma herätti! Tapahtumasta tehtiin TV dokumentti ja muutaman vuoden päästä OYS:ssa oli oma saattohoito osasto samassa, missä tämä kaikki tapahtui. Se oli isän uhraus ja viimeinen hyvä maanpäällinen teko.

Kaija 
Kirjoitettu kesällä 2016 

Äidin lähtö

Viisitoista vuotta isän kuoleman jälkeen oli äidin vuoro. Hän oli valmis kuolemaan. Reilun vuoden kestävään nöyryyttävän ja rampauttaman elämänvaiheen jälkeen äiti nukkui pois nopeasti ja tietoisena. Tilan etenemisen vuoksi me tiesimme milloin äidin lähdön aika on ja hän tiesi sen myös. Hän kuoli kun vanha intiaanipäällikkö. Kahden vuorokauden aikana äidin keho pienieni silmissä. Klo 12 viimeisenä elossaolopäivänään tyttäreni tuli lähdön hetkeen. Hän piti mummia kädestä ja katsoivat toisiaan silmiin. Näimme, että äiti tunnisti hänet. Sitten hän sulki silmänsä eikä enää niitä avannut. Kello 15:15 äiti hengitti viimeisen kerran. Pesimme yhdessä hänen ruumiinsa ja puimme hänet suloisen pehmeään yönuttuun. Emme osanneet surra, miksi olisimme? Oli oikeastaan juhlan hetki.

Kaija 
Kirjoitettu kesällä 2016 

 

Äidin kuoleman jälkeen elämäni sai uuden suunnan

Velvollisuudet oli tehty ja aloin luomaan uutta omaa elämää. Aloin aktiivisesti ajatella mielessäni eroa miehestäni. Liiton aika oli ohi. Hän sanoi ero sanat ja minä olin heti valmis.  Ero tapahtui niinkuin kaikessa luomisessa. Ensin on ajatus ja sitten on teko. Koin, että äitini oli tukemassa kaikkia uuden alun muutosprosseja. Kaikki tapahtui kuin automaattiohjauksessa. Oli jotenkin hauska ajatella, että nyt äiti vasta näkee mitä minun elämä oikeasti oli. Hän oli aina rakastanut puolisoani, sokeasti. Hän ei eläessään voinut kuvitella eikä uskoa missä meillä oltiin menossa. Uskon, että taivastasolta hän pystyy näkemään ja halusi ja haluaa edelleen olla tukemassa kun ei kerta eläessän osannut.