Tuntemattoman kohtaaminen

18.12.2017 Olimme lähdössä alakaupunkiin, minä espanjantunnille ja Reijo keskustelupiiriin. Juuri kun tulimme kotiportista ulos ajoi bussi ohitsemme. Hämmennys mielessä tajusin, että on turha syytellä tai harmitella, tapahtui se mikä tapahtui. Päästin irti sisälläni olevasta ristiriidasta! Hetken katselimme toisiamme ja ihmettelimme mitä nyt? Reijolla ei ollut aikataulukiirettä, joten lähdimme kävellen.

 

- Kävellessä on hyvä kuulostella sisintään, antaa ajatusten tulla ja mennä. Silloin kuin kiitokseksi, totuus voi paljastaa ihanasti itsensä - 

 

Myöhästyminen nosti näkysälle kaikenlaista mielenmoskaa; velvollisuutta, syyllisyyttä ja häpeää. Näin miten vanhat pelkoenergiat ovat olleet tuttuja asukkeja sisäisessä kodissani ja kuinka helposti ne meinaa edelleenkin tulla takaisin ja ottaa vallan mielessä ja tunnemaailmassa. 
Sanoin niille EI KIITOS! Sen jälken sisäinen ääni kertoi, että en jäänyt mistään paitsi, mutta se paljasti, että kaipaan espanjankielistä opettajaa. Samantien sanoin ääneen, että jos sellainen löytyy, niin me molemmat voisimme osallistua samalle tunnille. Hetken emmittyään Reijo hyväksyi ajatuksen. Yhteinen uusi jännittävä harrastus mielessä jatkoimme kävelyä kuin siivet selässä.

 

Pysähdyimme erään puiston kohdalle, jonka läpi olin aiemmin kävellyt ja aina ihmetellyt sen luontaantyöntävän aavemmaista tunnelmaa. Tällä kertaa kuva oli päinvastainen, kutsuva ja kaunis. Yhtä puistonpenkkiä valaisi lämmittävästi aurinko. Se houkutteli levähtämään juomapaussille. Ajattelin siinä samalla lueskella kappaletta, jota tunnilla olisi käyty läpi.

En ehtinyt montaa sanaa lukea kun edestämme käveli suurehko mies pienen koiran kanssa. Koira kävi nuuhkaisemassa jalkojani, niinpä laitoin kirjan syrjään ja toivotin uteliaan ja iloa pursuavan koiran tervetulleeksi. Usein eläimet yhdistävät ihmiset, niin kävi tällläkin kertaa. Puheyhteys koiran isännän kanssa avautui samantien. Valittelin anteeksipyydellen kehnoa espanjankielentaitoani ja näytin samalla hänelle oppikirjaa, jota olin lukemassa. Hämmästyksekseni hän pyysi nähdä kirjan ja tutki sitä mielenkiinnolla. Mies sanoi menevänsä kahville ja vinkkasi meitä mukaansa. Ilman epäilyn häivää nousimme penkiltä ja seurasimme häntä puiston nurkassa olevaan kahvilaan, joka oli sitä ennen ollut usein kiinni. Istuin alas ja pikkukoira hyppäsi heti luottavaisena syliini. Sydän sykähti kun sain kuulla, että koiran nimi oli Vilma, sama, joka oli isäni rakastaman koiran nimi.


Kaikki muu katosi ympäriltämme. Siinä me istuimme kuin vanhat tutut. Halukkuus ymmärtää toisiamme täytti tilan ja huomsimme kuinka jaoimme ymmärrystä kaikesta maan ja taivaan välistä. Mies oli syntyperäinen Puerto de la Cruzilainen, eläkkeellä oleva opettaja, joka tiesi paljon ja oli selvästi kiinnostunut kaikesta avoimen kiihkottomasti, politiikkasta, maantiedosta, ihmisistä uskontoon, rotuun tai sukupuoleen katsomatta. Hän näytti paremminkin suomalaiselta kuin saarelaiselta. Hän ilmaisi itseään keveän keskittyneesti ja huvittavan tutulla huumorilla. Oli ihanan vapauttavaa huomata kuinka helppoa kommunikaatio voikaan olla kun sydämen yhteys on avoinna. Jos jotain emme ymmärtäneet hän kertoi sen niin monella eri tavalla, että silmiimme tuli loiste ymmärryksen merkiksi. Tunsimme, että hän halusi, että ymmärrämme toisiamme ja opimme siinä samalla.

 

Tässä ilmentyi ihme. Vain muutama minuutti aiemmin esitin pyynnön ja nyt se on totta!

 

Liikuttavan ihanaa oli kokea kuinka sydämellisesti ja eleettömästi hän kannusti puhumaan. Silmissä lempeä ja läsnäoleva katse, joka sanoi: "Kerro vaan kerro, kyllä me ymmärrämme toisiamme, se on kaikkein tärkeintä."

Nautimme joka hetkestä kunnes aika tuli täyteen, aika, jota ei ollut. Yhtä huomaamattomasti kuin kaikki sai alkunsa hän lähti. Suuteli minua kädelle ja kätteli lämpimästi Reijoa. Jäimme pöytään sanattomana ihmettellen kuka hänet lähetti luoksemme.

 

Mieleeni nousi ajatus, että hän, Miguel, ei ollut tästä maailmasta, niin paljon pyyteetöntä rakkautta hän säteili ympärilleen. Hän oli ihmisenkeli, joka kuultuaan kutsumme lensi saman tien luoksemme. Onneksi me tapaamme vielä, samassa paikassa.

Reijo myöhästyi keskustelupiiristä, mutta se ei hatannut. Tämä ainutlaatuisen keskustelu oli korvaamaton. Kokemuksessamme oli taianomainen. Se sisälsi enemmän kuin pystyimme heti ymmärtämään. Kokemus pyöri mielessämme iltaan asti. Jakaessamme ajatuksiamme tunsimme syvää kiitollisuuta ja suurta iloa. Kohtaamisemme näytti kuinka ihanan äärellä voi vieraan ihmisen kanssa olla, kokemassa täydellistä rakkautta, yhteyttä, luottamusta, oivaltamisen iloa. Kokemus näytti, että me emme ole ytimeltämme vieraita toisillemme, vaan olemme yhtä ja samaa. Kokemus näytti myös, että yksittäiset sanat ja oikea sanajärjestys ei ole tärkeää. Ymmärtäminen, yhteinen ymmärrys tapahtuu kun sydämet ovat avoinna ja halukkaana jakamaan sen mitä sisimissä on juuri nyt.

 

Viimeinkin epäily sai mennä

 

Tämä oli meille suoraakin suorempi todiste siitä, että meistä pidetään huolta ja meitä todellakin kuullaan. Epäilyenergian kaikottua muistin yhteyteni pieneen Vilma koiraan. Se nosti mieleeni kysymyksen: Voisiko edesmenneellä isälläni olla osuutta tähän tapahtumaan? Yhdistikö hän meidät? Sielut kun kuulemma haluavat ja voivat auttaa meitä maanlapsia helposti taivaankodistaan käsin? Muistan kun isäni eläessään kannusti tytärtäni kieltenopiskeluun. Näinkö hän teki sen nyt minulle? Sisäisen ilon ja rauhan tunne kertoi, että se on totta.
Me voimme pitää yhteyttä edesmenneisiin rakkaisiimme ja saattaa asiat rakkaudelliseen loppuun.

Rakkaudesta kaikkia kanssakulkijota kohtaan - Kaija