Tutkimista henkilökohtaisesti ottamisesta

Mielessäni on elänyt vuosia 'tie vapauteen elämän ohje': Älä ota mitään henkilökohtaisesti. Tuota ohjetta on ollut minun vaikeaa ymmärtää ja nähdä. Nostan nyt hihat ja laitan tutkijahatun päähän. Annan ajatusten virrata tähän. Huomasin heti, että tämä tutkimusprosessi on viisasta tehdä menneessä aikamuodossa ja samalla katson, osuuko jokin vielä pistäen nahkani alle.

 

Mitä silloin on ja tapahtuu, kun otan henkilökohtaisesti?
Mikä on se hinta minkä joudun maksamaan siitä kun otan (kaiken) henkilökohtaisesti?

 

Tulee mieleen ja tunnen, että kun otin henkilökohtaisesti koin loukkaantuvani toisen sanoista. Se mitä siitä seurasi oli, että menin hiljaiseksi, käänsin hänelle selkäni, hylkäsin tai siirryin suojamuurin taakse, jonka takaa puolustelin milloin häntä ja milloin itseäni, olin usein ylpeä ja muka kaiken tietävä, kuoliaaksi ymmärtäjä ja kerroin selitykseksi valkoisia valheita.

 

Kun koin ottavani henkilökohtaisesti huomaan, että olin tosi herkkähipiäinen arvostelulle. Tulkitsin jopa katseista aivan helposti arvostelun. Aina joku toinen oli parempi ja osasi paremmin. Minusta tuli hyvä syntipukki, otin käyttööni sellaisen roolin siskon tekoja suojellessani. Hassu roolisuoritus, jossa koin sisäistä tyydytystä. Liekkö sen seurausta, sillä jossain vaiheessa tajusin, että aloin marttyyriksi jolloin hiljaa sisällä syytin toista, pohjalla ajatus, että olin parempi ( rakastetumpi) kuin hän. Otin vastuunkantajan roolin, jossa sain kiillotella sädekehää pääni yläpuolella näkemättä kuinka samalla uhrauduin, tein toisen puolesta ja siinä kasvatin huomaamattani vihaa sisälläni, tunnetta, joka oli piilossa kiltin roolini alla. Painekattila porisi hiljaisella liekillä vuosikausia pitäen yllä mallia, jossa otin herkästi henkilökohtaisesti melkein kaiken. Apuva, tämä henkilökohtaisesti ottamistutkimus näyttää laajenevan vaikka mihin.

 

No missä nyt menen tuon mielenkiintoisen älä ota mitää henkilökohtaisesti ohjeen kanssa? Kun olen läsnä ja kuuntelen miten kehoni resonoi ajatukselle, että en ota (enää) mitään henkilökohtaisesti tunnen suurtakin suurempaa vapautta, helpotusta. Silti tuon lauseen sanominen kirpaisee. Siinä on siis vielä jotain nähtävää ja löydettävää.

 

Se mitä toinen sanoo on hänen kokemusmaailmastaan ja totuudestaan käsin ilmaistua ja siinä mielessä oikein ja oikeutettua, tärkeää jakaa juuri sellaisena kuin hän sen ilmaisee. Maailma, hän, kohtaamani ihminen, toimii täydellisenä peilinä minulle ja siten mahdollistaa minun nähdä omat heikkouteni ja vapauden esteet. Minun ei tarvitse ottaa vastuuta hänestä millään tavalla, yrittää muuttaa häntä tai selittää sanomaa muuksi. Se miten minä kuulemaani suhtaudun on se tärkein pointti. Näenkö hänessä vapauttajani ja suunnannäyttäjän totuuteen vai pahansiemenen kylväjän? Minun tehtävänä on kuulostella pysynkö omassa itsessäni, yhteydessä puhtaaseen rakkauteen vai annanko mielikuvien pelkojen nielaista itseni, jolloin synnytän sisäisen sotatilan, jossa vastakkain on minä, joka on hyväksyvä, ei mene mukaan, antaa toisen olla juuri sellainen kuin on ja se minä, joka pelkää että minua ei rakasteta ja siksi loukkaantuu, alkaa esittää lohikäärmeroolejaan, ottaa kaiken henkilökohtaisesti ja vaan uppoaa vanhaan tuttuun kärsimys kuvioon eikä siksi näe totuutta, opetusta eikä ole vapaa.

 

Yksi ajatus vielä kerran. Sillä mitä toinen sanoo ei ole muuta tekemistä minun kanssani kuin se, miten minä kuulemaani suhtaudun. Otanko hänen mielipiteet itseeni lopullisina totuuksina vai annanko hänelle vapauden puhua mitä haluaa ja itselleni vapauden kuunnella ja jakaa ajatukseni avoimesti ja olla siten läsnä tässä ja nyt sellaisena kuin juuri nyt olen? Hetken päästä voin nääs oivaltaa jotain ja olla sen myötä taas hieman jotain muuta, henkisesti avarampi ja rakastavampi. Kaija