Kaijan tutukimusmatka arvottomuuteen

Kävin läpi kiitollisuuden polkuani. Prosessin edetessä yllätyksekseni yksi kokemus nousi tietoisuuteeni nuoruudesta vaikka sillä ei ollut mitään tekemistä kiitollisuuden kanssa. Näin muistikuvan, jossa isäni antoi minulle kolme lauku-pekkaa voitettuamme viestiuinnissa suomenmestaruuden. Ihmettelin miten muistikuva liittyi kiitollisuus teemaan, sillä kokemus oli silloin kaikkea muuta kuin kiitollisuutta herättävä. Siinä kun minä sain lakupatukat, ystäväni sai omalta isältään kasettimankan, jonka minäkin toivoin saavani. Muistan kuinka pettyneenä pureskelin palkintojani. Häpesin, vihasin ja nielin kyyneleitä itkua pidätellen. 

 

Olenko minä vain kolmen lakupekan arvoinen?

Myöhemmin koitin lohduttaa itseäni ja ymmärtää tapahtunutta. Kysyin mitä hyvää isä koitti tällä minulle opettaa? Vastaukseksi sain ajatuksen, että isä ei halunnut että ylpistyn. Hän opetti tällä tavalla nöyryyttä. Tuon ajatuksen/uskomuksen kanssa elin sukeltamatta sen syvemmälle ja vaikutuksia näkemättä. Kunnes vuosien jälkeen alitajunta nosti sen syvempään uusintakäsittelyyn kurssilla jota kävimme Reijon kanssa.

 

Jakamisen jännittävä hetki

Kussitapaamisen edetessä ajattelin, että tällä kertaa meidän jakamisvuoro menee ohi, mutta miten kävikään. Keskityin rentoutuneesti kuuntelemaan toisten jakamisia kun Reijo lähti yks kaks pissille. Juuri tuossa kohtaa ryhmän vetäjä kysyi - mitä Kaijalle ja Reijolle kuuluu? Siinä samassa tajusin, että tässä olen paljaana ilman ennakkovalmistelua tai tilaisuutta vetäytyä Reijon selän taakse piiloon. Olin siinä yksin kaikkien kolmenkymmenen silmäparin edessä tiedostaen, että voin antaa tulla näkyville sen mitä sisimmässäni on mitä se sitten ikinä onkaan. Tietämättä mitä oli tulossa aloitin jakamisen kertomalla kiitollisuuden polkuni tekstistä. Kuuntelin itseäni kun aloin kertomaan ‘polulla’ olevasta lakupekka-palkinto muistikuvasta, jotka on viime vuosina noussut usein mieleeni. Tunsin kun sydän jyskytti koko kehossa. Se kertoi, että olen jakamassa jotain minulle hyvin tärkeää ja saamassa kiinni jostain alitajunnassani olevasta asiasta, jonka aika on tulla nähdyksi ja hoidetuksi pois.

 

Jakaminen avasi tietä syvemmälle

Sitten mieleen nousi muisto. Menin ensimmäistä kertaa vaihtoehtohoitajalle, lapin noidaksi nimetylle vyöhyketerapeutille. Kivuliaan hoidon loppupuolella hän sanoi, että tämä minun tilanne viittaa insestiin. Tieto oli kuin shokki. Sen kummempaa kysymättä lähdin ulos. Insesti tuntui mahdottomalta, mutta ajattelin heti, että haluan ottaa asiasta selvää. Kerroin eräälle luottoihmiselleni kuulemastani ja hän ohjasi minut alan asiantuntijalle, jolta sain ymmärtää, että isäni ei ole käyttänyt minua fyysisesti hyväksi. Vaikka huokasin helpotuksesta, epäily jäi kytemään. 



Miten minua on käytetty hyväksi?

Aloitin etsinnän, mutta en saanut tyydyttävää vastausta, siihen miten isä oli käyttänyt minua hyväksi, ennen kuin vasta nyt tämän avatumisen aikana. Tärisin ja itkin samalla kun kerroin. Sinä samassa tajusin, että olen nostanut isäni jalustalle ja koittanut kaikin keinoin pitää hänet siellä. Näin, kuinka olin muuntanut mielessäni kaikki isääni liittyvät kokemukset tarinoiksi, jotka sopivat jalustalla olevaan kuvaan isästä ja minusta isän lemmikki tyttönä. Lemmikkityttö halusin olla ja tein kaikkeni pitääkseni asemani ja imagoni. Harrastin sitä mitä isä halusi, toimin isän pikkupiikana ja jaoimme vapaa-aikamme.

 

Halukkuus nähdä syvemmälle

Sallin tunteen viedä minut syvemmälle. Halusin nähdä mitä tuo vähäpätöiseltä tuntunut 'lakupekka' kokemus piti sisällään. Hiljennyin hetkeksi ja kutsuin esiin vannomani valat ja uskomukset, jotka mahdollisesti tapahtuma hetkenä olin vannonut tai uskomuksekseni hyväksynyt.

Halusin nähdä totuuden, kaiken sen mitä en ollut vielä nähnyt. Ohjaajan esitettyä oikean kysymyksen ( jota en muista), syvältä tarinoiden ja tunteiden alta nousi sana ARVOTTOMUUS. Tunsin siinä samassa kuinka rakentamani ja suojelemani korttipakkatorni romahti. Tajusin, että tuona' laku -pekka' hetkenä olin istuttanut itseeni arvottomuuden energian, siemenen, leiman, joka lähti salaa itämään. Aloin näkemään kuinka arvottomuus on värittänyt ovelalla tavallaan tekemisiäni ja suhdettani muihin ihmisiin. Vaikka jatkoin kilpailua ja joitain voittoja tuli en osannut niistä iloia tai olla ylpeä.

 

Arvottomuuden hinta 

Olen etsinyt pitkään vastausta kysymykseen, miksi olen aina lopettanut yritykseni juuri kun olen alkanut menestyä. Menneiden elämien tiedostaminen ei ollut tuonut rauhaa. Jakaessani muistin, että olen pitänyt parempana vähätellä itseäni kuin kehuskella. Isäni sanoi usein, että hän ei ole ‘ränikän’ (palkintojen) kipeä eikä halua kehuskella vuosiansioitaan. Minäkään en halunnut olla ’ränikän kipeä’ enkä kehuskella. Olin isän kimpassa. Se oli ylpeilyä, ‘leuhottamista’ jos näytin tai kerroin muille kuinka hyvä olen jossain asiassa. Surun aalto vyöryi läpi. Se muistutti äidistäni, joka sanoi kampaajan lahjoistani loputtomiin, melkein kuolinvuotelleen asti. Vastasin niihin olankohautuksella ajatellen, että en mä ole kuitenkaan niin hyvä. Mieluummin vähättelin ja lakaisin äidin ja muidenkin kehut ja kiitokset maton alle. 


Uhma roolin hinta

Näen nyt kuinka epäonnistumisen pelon peitin uhmakkuudella. Lähdin etsimään omia juttujani mm. nuorkauppakamarista, jossa sain tai jouduin harjoittelemaan taitoja, joita koin tarvitsevani liike-elämässä. Menin kaikkiin uusiin tilanteisiin uhkarohkeudella, valmistautumatta, tietämättä mihin menen tai minkä kokoisiin saappaisiin jalkani pistän. Näen kuinka tuolla tavalla pidin yllä epäonnistumisten häpeä-kierrettä. Pienet ja suuret tekemäni virheet ja epäonnistumiset, mokat, todistivat itselleni, että en ole tarpeeksi hyvä, enkä ole minkään arvoinen varsinkin kun tiedostin, että näyttelen osaavani ja tietäväni. Arvottomuuden häpeä kierre paljastui kolme kertaa kunnon kahvikuppi neuroosina. Kädet tärisi niin että soppa tippui syliin ja kahvit loisku lautaselle.

Uusi kuva arvottomuuden palapeliin

Nukuin yön yli ja aamulla menin Reijon kainaloon ja meditaatiossa Pyhään tilaan. Kutsuin eteeni kaksi enkeliä ja kaiken sen mitä siihen nyt saa tulla hissistä tai ilman. 

Muistin valokuvan isästäni ja minusta. Olin siinä 14 - vuotias. Seisoin kainosti isäni kainalossa harava kädessä. Muistan kuinka isäni kutsui minut tuohon kuvaan. Isän tyttönä suostuin näytellen empiväni, vaikka sisimmässäni oli elänyt toive, että saisin olla kuvattavana juuri noin. Pyhässä, avoimessa tilassa meditoidessani ymmärsin, että hyväksikäyttö ilmentyi jollain tavalla tuossa kuvan otto tilanteessa. En jäänyt asiaa sen kummemmin tulkitsemaan tai enempää katselemaan. Sitten mieleeni nousi sanat: ’Olen toinen nainen’. Totuus tuli esiin kuin viattoman lapsen suusta ja oli kuin fyysinen isku keholle. Se kertoi, että nyt polttaa, olen lähellä. Olen löytämässä kauan piilossa olleen.

 

Kuva laajenee

Äitini oli äärimmäisen itsenäinen, kunnianhimoinen, rohkea ja arvostettu naisyrittäjä, joka oli käytännössä aina töissä. Tajusin, että siksi minusta tuli isälle toinen nainen. Korvasin tyhjyyden ja ajan joka olisi kuulunut äidilleni. Nyt alkoi polttamaan vielä enemmän. Toin oivalluksen omaan parisuhdemaailmaani.

Olen ihmetellyt miksi olen pitänyt luonnollisena, että kumppaneillani on toinen nainen. Vaikka tiesin, en puuttunut. Lasteni isälle soin sen vuosia. Näyttelin lahjakkaasti. Torjuin petetyksi ja hylätyksi tulemisen tunteet ajattelemalla, että hän ansaitsee sen hyvä, jonka toinen nainen voi hänelle antaa sillä aikaa kun minä olen syventynyt olemaan äitinä tyttärellemme ja tuossa vaiheessa paremmin pärjäävänä yrittäjänä toin rahan kotiin. Näin seuraava pala sai kuvan ja loksahti paikoilleen. Olin seurannut äitini jalanjälkiä piirun tarkasti. Sisimmässäni tiesin, että äitini oli nähnyt monta asiaa, kaiken, mutta ei puuttunut vaikka oliis pitänyt.

 

Kipeiden kokemuksen jakamisen ihanuus

Reijo heräsi ja aloin jakamaan meditaation antia. Kertoessani kuva kirkastui. Näin kuinka olin nostanut isäni jalustalle ja mitä siitä oli seurannut. Näin kuinka valheellisten sinisilmäisten lasien läpi maailmaa olin katsellut. Muutin pahan hyväksi ja hyvän olemattomaksi.

Syvä rakkaus äitiäni kohtaa ryöpsähti ensimmäistä kertaa esiin. Tajusin kuinka isää nostaessani laskin äitiäni. Arvostelin häntä lähes kaikesta, arvoista ja ulkokultaisuudesta. Siitä että hänelle kaikkein tärkeintä oli yritys ja sen työntekijät. Vaikka pettymyksestä huolimatta syvällä sisimmässäni kaipasin hänen lämpöään ja läsnäoloaan pohjattomasti.

Muistin kuinka nuorena ajattelin, että vanhempani oli kuin yö ja päivä. Päätin, että isä on päivä ja äiti yö. Tajusin, että mieleeni noussut valokuva, jossa seisoin isän rinnalla, muistutti minua muustakin. Näin, että olin äitiä vastaan, koska olin päättänyt, että en arvosta niitä asioita mitä äitini näytti arvostavan. Isä tykkäsi luonnosta, luovasta hulluudesta, kavereista ja hauskuudesta, työn ollessa välttämätön paha. Minusta isä opetti elämää ja äiti pelotteli. Miten niin pelotteli? No kun viimeisellä yhteisellä saunareissullamme ( niin päätin silloin) äitini säikähti kun hän huomasi, että olen kasvamassa naiseksi. Äidin sana: ”Herrajesstas sinustahan on kasvamassa nainen” teki vaikutuksen naiseksi kehittymiseen ja naisena olemiseen. Silloin olin 11 vuotias ja muistan tuon kokemuksen kuin eilisen päivän. 
Nyt alkoi jännittämään mitä vielä voin löytää.

 

Valitsin isän ollessani kolme-vuotias 

Seuraava palanen sai kuvansa ja loksahti paikoilleen. Oli lämmin aamu ja istun yksin kesämökkimme pihalla olevalla hietikolla. Yritin leikkiä kävyillä, vaikka ajatukset ja huomioni oli muualla. Olin siinä kuin hidastetussa elokuvassa, minua pelotti. Tiesin, että äiti on valmistelemassa lähtöään töihin, josta palaa joskus myöhään illalla. Hän tuli ulos itsenä kauniiksi laittautuneena. Näin hänen olevan tyypillisellä tavalla keskittynyt ja omissa ajatuksissaan. Siinä istuin yksinäni ja katselin äitiäni tietäen, että en voi tilanteelle mitään. Huusin sisimmässäni monta kertaa: “Äiti, älä lähde!” Hän ei katsonut minuun kun istui autoonsa. Vilkutti vasta siinä kohtaan kun oli kääntymässä nurkan taakse. Jatkoin toivotonta sisäistä huutoani ja ensimmäistä kertaa muurauduin omaan hylätyn lapsen suojamuurin yksinäisyyteen tiedostaen, että minun täytyy selitä yksin.

 

Seuraava palanen

Kuvan laajetessa näin mallin, jota olen uskollisesti jatkanut läpi aikuisuuden. Annoin tapahtua, enkä puuttunut, vaikka näen vääryyden edessäni tapahtuvan. Tämän toimintamallin pohjalta löydän arvottomuuden tunteen, jota vahvistaa tutun tuntuiset mantrat - kyllä minulle tämä riittää -  en minä tarvi, ota sinä - saat sen vaikka se oikeasti kuuluu minulle - kyllä minä yksin pärjään.

 

Lantissa on aina kaksi puolta ja egolla omat tuhoavat tapansa

Näin kuinka isän hyvä-tyttö mentaliteetilla olin kiillottanut pääni yläpuolella keikkuvaa sädekehää ja polttanut itseni useamman kuin yhden kerran loppuun. Vähättely-mantrat sai minut kuvittelemaan, että saan niiden avulla kiitosta ja arvostusta. 

Ylpeyden ja itsenialiarvionnin hallitsessa en nähnyt mitä oikeasti tapahtuu. Totuus että vähättelemällä itseäni vähättelen muita ja nostavan mielessä itseni toisten yläpuolelle paljastui kaikessa kauneudessaan. Toisen korottaminen itseni yläpuolelle on osoittautunut ihmissuhteiden tuhoavaksi toimintamalliksi. Se esti oman todellista itsen esiintulon.

 

Ympyrä sulkeutuu 

Olin päässyt kiinni juureen, josta moni kummajainen elämässäni on saanut alkunsa. Tunsin kuinka ihana rauha ja tasapaino laskeutui olemukseeni. Tunsin, kuinka äitini pääsi nyt omalle paikalle isän rinnalle. Nautin ja sallin tämän avautuneen rakkauden äitiäni kohtaan tehdä tehtävänsä minussa. Feminiininen rakkaus hoivasi, hoiti ja pehmensi, helli, hyväili ja tuki.

 

Jälkihoitoa

Nukuin seuraavan yön syvästi. 
Heräsin aamulla vaikuttavaan uneen. Unessa vahvasti tekoonsa luottava nainen piti lasta kämmenellään. Hän päästi huulien välistä voimallisen puhalluksen lasta kohti samalla tietäen, että puhallus tulee irrottamaan lapsen hänen kämmeneltään ja että tuo lapsi tulee kuolemaan. Näin kuinka palapelin palaset irtautuivat toisistaan, muuttuivat läpinäkyväksi ja nousivat ilmaan samalla kun lapsi irtautui äidin kämmeneltä. Lapsi nousi ja lähti hitaasti liitämään eteenpäin vapautuneen ja tuntien äidin voimakkaan luottamuksen. Luottamuksen, joka kertoi, että ei ole mitään pelättävää. Äiti tiesi, että lapsi ei tule kuolemaan vaan tällä puhalluksella hän päästi lapsen elämään. Äidin syvä luottamus, siihen että kuolemaa ei ole jäi vallitsevaksi energiaksi, tiedoksi minuun ja siihen heräsin. Olin jo Reijon kainalossa. 

Päätin meditoida ja menin Pyhään tilaan, jonne saman tien tuli äitini ja sain kokea todellisen koskettavan syvän anteeksipyynnön. Anteeksipyytäjä olin minä. Kiitollisuuden voima ja rauhantila täytti minut. Lepäsin siinä hetken. Menin uudelleen paikalleni pyhään tilaan, jonne pää kumarassa tuli isäni. En ollut ikinä nähnyt häntä sellaisena, syvästi anteeksipyytävänä. Kaikki oli siinä näkemisen hetkessä anteeksi annettu, pois pyyhitty. Tuntui, että annoin siinä koko menneisyyteni pois. Ensimmäistä kertaa koin, että äitini ja isäni saavat olla rauhassa ja tukemassa valomaailmasta matkaani.

 

Mitä nyt on ja ymmärrän?

Kiitollisena ymmärrän, että kaiken elämässäni on täytynyt tapahtua juuri niin kuin se on tapahtunut. Tein parhaani. En voinut nähdä totuutta enkä todellista itseäni, koska katselin kaikkia ja kaikkea ja erityisesti itseäni arvostelevien lasien läpi. Ymmärrän nyt, mistä johtuu, että minulle on ollut haaste tunnistaa milloin minun kuulu puuttua asioihin ja milloin olla puuttumatta ja löytää mikä on minun paikka tässä maailmassa. Olen ollut hyvä oppilas ja sisäistänyt kasvattajien toimintamallit kiitettävästi.

Annan nyt luottamuksen kasvaa korkeinta, pyhää ja viatonta itseäni kohtaan ja jään nauttimaan ihmeistä, jotka tässä täydellisessä, uudessa rakkaussuhteessa itseäni kohtaan, saa ilmestyä omalla tavalla ja ajalla.

Kiitollinen kiitos halukkuudelleni nähdä kaikki!