Kaijan opinpolulta todelliseen kiitollisuuteen

Eräänä aamuna kun heräsin päätin kuulostella omaa kiitollisuuden polkuani. Kaivaduin Reijon kainaloon, suljin silmäni ja jäin avoimena vastaanottamaan mitä mieleeni nousee. Mielenmaisemaani tuli tienviitta, jossa toisessa oli kiitollisuus ja toisessa kiitos. Näin siinä, että nuo sanat ovat kun sisaria keskenään, samasta lähteestä tulleita, mutta kuitenkin niin erilaiset energialtaan. Miten jäin ihmettelemään. Hassu vastaus tipahti samantien. Kiitos, vie konkreettisiin tekoihin ja kiitollisuus, kertoo todellisesta sisäisestä tunne-ja olotilasta. Ok, resonoi ja niin kait se sitten on.

Seuraavaksi halusin avautua kuulostelemaan millaisia pysähdyspisteitä, kokemuksia elämässäni on ollut, joissa olen ollut kiitollinen ja joissa olen sanonut kiitos.

 

 

Totuus paljastuu

 

Mielenmaisemaan nousi kuva, jossa työnnän sormiani hiekkaan. Olen kumartunut veden rajassa ajatuksiini vaipuneena. Kuva laajeni ja tunnistin paikan. Olin meren rannalla ja sen pienellä hiekkarannalla, jonka ääreen olimme rakentaneet perheellemme unelmiemme omakotitalon. Tuossa kuvassa oli voimakkaana ajatus, että omistan tämän kaiken, tämä on minun ikioma hiekkaranta ja että minun on syytä olla kiitollinen jokaisesta hiekanjyvästä. Koin ansainneeni sen kaiken. Olin ollut kaiken hyväksyvä vaimo ja siinä samassa tehnyt töitä parin ihmisen edestä. Omistamisen tuntui mahtavalta. Se vahvisti itseluottamusta, pönkitti minäkuvaa ja tuntui varmalta tulevaisuuden turvalta. Muistin, että kannattaa olla kiitollinen, koska olin kuullut, että kiitollisuus lisää kiitollisuuden aiheita. Tämä sai minut toistamaan kiitos sanaa mielessäni ja kuvittelin kiittäväni oikeasti. Kiitos sanoja toistellessani paljastui, miten kiitin, mikä oli asenteeni kiittelyn takana. Tein kauppaa kiittämällä siitä mitä minulla on, jotta saisin vielä enemmän ja jotain vielä parempaa vaikka minulla oli jo kaikki materiaalinen hyvä. Tuolloin en tiennyt, että muutaman vuoden päästä tulen samaan paikkaan kaivamaan kädet hiekkaan ja jättämään sille jäähyväiset.

Muistellessani matkaani tuohon hetkeen, näin miten moni asia oli tapahtunut elämässäni kuin ihmeen kaupalla. Olin saanut kaiken mitä olin toivonut, mutta kaikesta saamastani huolimatta koin sisäistä tyytymättömyyttä ja surua. Tunnistin, että olin elänyt koko liittomme ajan sisäisessä tyhjyydessä. 

 

 

Kokemus todellisesta kiitollisuudesta

 

Katsellessani avioliittoani lasteni isän kanssa nosti pintaan tyytymättömyyden tunteen, joka hiipi tunne kerrosten alta esiin. Muistan kuinka päivä päivältä tuo tyytymättömyys kasvoi ja sen myötä totuuden näkemisen halu. Näin, kuinka yksinäistä polkua olin parisuhteessamme kulkenut ja kuinka me olimme sotkeutuneet puhumattomuudesta johtuvaan valheiden verkkoon. Rehellistä, avointa ja läpinäkyvää jakamista ei ollut, me tai paremminkin minä en osannut. Puolisoni eli omassa maailmassaan ja minä omassani alkoholin näytellessä isoa osaa todellisuuden ja totuuden näkemisen välttelyssä. Lopulta hain eron 26 vuotta kestäneestä avioliitosta.

Viimeistä muuttokuormaa hakiessani halusin käydä upottamassa käteni rantahiekkaan. Silloin sain kokea aivan erilaisen kiitollisuuden tunteen. Olin kiitollinen siitä miten monta erilaista hetkeä se on minulle antanut. Olin kiitollinen lukemattoman monesta luonnon näytelmästä, joista olin saanut niin läheltä seurata. Myrskyjä, tyyneyttä, häikäisevän kauniita auringon nousuja ja laskuja. Liikuttuneena muistelin kuinka keväisin syötin pikkulintuja kädestä ja sain seurata poikani kasvua ja leikkejä rantakivillä kavereidensa kanssa. Olin kiitollinen saunamökin ja rannan välissä olevasta villistä pienestä heinä- ja kukkapellosta, joka sai rehottaa omalla luonnollisella tavallaan. Olin kiitollinen jokaisesta leppäpensaasta, joista kesäisin muotoilin sieviä pyöreitä palleroita. Itkin yhtä aikaa surusta ja kiitollisuudesta kun kerroin vanhoille petäjille, että nyt minä lähden. Surin, muttatunsin kuitenkin kiitollisuuttaeletystä elämästä. Kiitin pettymyksistä, petetyksi tulemisista ja turhautumisen tuskasta. Koin kiitollisuutta puolisoani kohtaan, kun hän oli ollut sitä mitä oli ja teoillaan auttoi minua lähtemään ja hyppäämään tuntemattomaan. Löytämään totuudessa elämisen tien, jota kohti sieluni minua painosti.

 

 

Kiitollisuus ja Anteeksianto

 

Tunnistin, että kiitollisuuden alta alkoi nousta ajatus, että olin pahoillani. Olin pahoillani, että en voinut jatkaa. Olin pahoillani, että en osannut rakastaa puolisoani muulla tavalla kuin olin oppinut, ehdollisesti. Surin, itkin ja annoin itseni aueta sydänjuuriani myöten. Jäähyväis itkujen alta nousi mieleeni Tommy Helstenin ajatus, että tulen saamaan sen mistä luovun. Tässä kohtaa uskomus lohdutti, vaikka en sitä täysin ymmärtänyt. Tuossa lohdutuksen tilassa kuulin sisimmästäni nousevan lauseen, joka antoi voiman, turvaa.

 

 

- Tulen menemään sitä kohti mikä on sydämeni syvin toive -

 

 

Hyppy ajassa taaksepäin

 

Tämän muistikuvan mentyä avasin mieleni kauemmas menneisyyteen. Yllätyksekseni mieleeni nousi ajankohta kun aloitin yrittäjäuran ollessani hieman yli kaksikymppinen. Silloin voitin yhden sen ajan pahimmista peloista. Uskalsin mennä yksin pankinjohtajan puheille anomaan hattu kourassa lainaa. Suureksi yllätyksekseni sain sen mitä tarvin. Seuraavassa muistikuvassa katselin tyytyväisenä Kaijan kauneushoitolan myyntihyllyjä ja meikkitelineitä, uutuuttaan hohtavaa hoitopetiä ja koneita. Tunsin ylpeyden sekaista tyytyväisyyttä, että olin saanut tuon aivan itse aikaan. Se oli kuin uneta. Kiitollisuudesta en tiennyt, mutta uskon, että tuolloin sain ensikosketuksen sitä, että kaikki voi olla mahdollista ja saan sen mitä haluan kunhan teen oman osani eli sen mitä minun täytyy tehdä.

 

 

Kiitos ja Anteeksi

 

Seuraavaksi tietoisuuteeni tuli sana kiitos. Katselin sitä ja mieleeni nousi kysymys missä tilanteessa ja miten olen tuota sanaa käyttänyt. Siinä samassa tunnistin kuinka haasteellinen tuo sana oli minulle ollut pienenä. Säikähdin kun tajusin, että KIITOS oli ollut minulle yhtä vaikea sana sanoa kuin ANTEEKSI. Jäin olemaan sen kanssa ja kuten aina vastaus saapui?

Muistin, kuinka lapsena piti aina sanoa kiitos. Siihen liittyy, että opin hymyilemään, niiaamaan syvään ja sanomaan kiitos, vaikka en olisi halunnut aina vastaanottaa sitä, mitä minulle annettiin tai sanottiin. Minun piti olla kiltti ja kiitollinen, muuten olin huonosti käyttäytyvä tyttö ja huonosti käyttäytyvien oli mentävä arestiin, nurkkaa seisomaan ja pyydettävä anteeksi. Tuolloin puin miellyttävän ja kiltin tytön kaavun päälleni.

Halusin nähdä nouseeko tämän paljastumisen alta vielä jotain ja niinpä siinä sitten kävi. Perheen nuorimpana olin seurannut silmät ja korvat tarkkana veljeni ja siskoni edesottamuksia vanhempiemme kanssa ja niistä vetänyt johtopäätöksen, että anteeksipyyntö oli pahin nöyryytys mitä ihminen joutuu kokemaan. Sitä edelsi aina selkäsauna varmuuden vuoksi vaikka syntipukki oli jossain aivan muualla. Huomasin, että tuolloin noin viisi vuotiaana olin vannonut valan, että alan sellaiseksi, että en tule saamaan ikinä selkäsaunaa enkä joudu tilanteeseen, jossa joudun pyytelemään anteeksi.

 

 

Odotukset johtaa pettymykseen

 

Seuraavaksi mieleeni pomppasi muistikuva kun voitin ensimmäisen suomen mestaruuden 4 x 100 metrin viesti uinnissa. Ystäväni sai omalta isältään yllätyslahjan, sen ajan ensimmäisen kannettavan kasetti mankan. Voi miten sitä hypisteltiin. Siinä yhdessä iloitessamme kuvittelin, että isämme ovat yhdessä sopineet, että antavat tytöilleen lahjat ja niin kävi. Isäni tuli luokseni pitäen käsiään selkänsä takana näyttäen että piilottelee siellä jotain. Hihkuin innosta kunnes kaikki romahti. Isäni ojensi minulle kolme Fazerin Lakupekkaa ja suklaapatukan. Riemu muuttui raskaaksi pettymykseksi ja häpeäksi. Isän kilttinä tyttönä kiitin, vaikka sisälläni tärisin ja olin järkyttynyt. Olisin halunnut heittää lahjan niin kauas kuin pystyin. Minua hävetti ja itketti yhtäaikaa. Tämä katkera kiitos ja kokemus jäi mustaksi läiskäksi mielenmaisemaan. Miellyttäjänä yritin ymmärtää kaikkea ja kaikkia ja käänsin lakupekka kokemuksen isän tarkoitukselliseksi rakkaudelliseksi opetukseksi. Laitoin sen ‘ettei Kaija vaan ylpisty - opetusten listalle’.

 



Menneisyyden raahaaminen ja syytöksen raskas taakka

 

 

Tämän jälkeen tulin takaisin tähän ja nyt hetkeen. Olin ihanasti edelleen rakastavassa kainalossa ja huomaan, että alan muistella erästä miestä, jonka kanssa elin voimallisen vuoden, joka oli odotuksia ja toiveita täynnä. Suhde loppui hermostoa raastavaan tahtojen taisteluun, joka oli niin rankka kokemus, että olisin varmasti menettänyt terveyteni jos suhde olisi jatkunut. Tuossa hetkessä tunsin, että en ollut päässyt irti vihasta ja katkeruudesta häntä enkä itseäni kohtaan. Olin jakanut kaiken omaisuuteni ajattelematta tulevaisuutta, omaa tulevaisuuden turvaa tai lapsiani. Olin syyllinen enkä saa tehtyä tekemättömäksi.

Tunsin kuinka ylläpitämäni tuomitseminen ja syyllisyys hävitti saman tien kiitollisuuden sekä onnen, jota saan tässä ja nyt hetki hetkeltä Reijon kanssa todeksi elää.  Säikähdin kun tajusin mitä olen pelko, viha ja syyttely ajatuksillani tuhoamassa. Sen mikä on mittaamattoman paljon enemmän kuin sen mistä olin luopunut. Vieressäni on kultainen matkakumppani emmekä me olisi koskaan kohdanneet, jos en olisi antanut mennä kaiken sen minkä aikoinani kuvittelin olevan merkityksellistä, tuovan onnen ja täyttymyksen

 

- Lausuin rukouksen, jossa päästin irti ja annoin pois vihan ja syyllisyyden. Syvä helpotuksen huokaus.-

 

Tämä tutmininen toi näkyviin pahimman pelkoni, yksin jäämisen ja sen seuraukset. Yksin jäämisen pelon alta nousi ajatukset miellyttämisestä, suorittamisesta ja velvollisuudentunnolla tekemisestä. Ne olivat lapsuuden, nuoruuden ja yrittäjäurani tuttuja tunteita ja näännyttäviä tapoja, jotka piti todeksi elää kaikissa menneissä ihmissuhteessani. Totuus alkoi paljastua kaikessa kauneudessaan. Näin kaiken kristallin kirkkaasti. Tajusin, että minun ei tarvitse olla miellyttäjä Kaija, joka sanoo kiltisti kyllä ja tekee vaikkei oikeasti halua. Niin päästin irti ja antaa pois kaikki tarinat, joista pidin vielä kiinni. Tarinat, jotka liittyvät menetykseen ja menestykseen. Totuushan on, että en ole menettänyt mitään, vaan olen saanut enemmän kuin mielikuvitukseni olisi yltänyt. Elän taivasta maan päällä elämää ja koen olevani päivä päivältä yhä enemmän lapsenkaltainen, aito oma itseni.

 

 

Palkinto

 

Tunsin kuinka sisäinen voima kasvoi ja valaisi kehoni. Kaikenkattava kiitollisuuden aalto täytti sydämeni ja koko olemukseni soluja ja atomeja myöten. Haasteeksi kokemani ihmiset kulkivat sisäisten silmien ohi. Voima minussa vahvistui ja aloin tuntemaan heitä kohtaan puhdasta rakkautta ja myötätuntoa, kiitollisuutta sitä kohtaan miten voimallista opetusta heiltä sain. He näyttivät minulle suuntaa ja kuka olen. Kiitollisuus aalto heitti minut kuvainnollisesti rannalle koko elämän mittaisen vastavirtaa uimisen jälkeen. Jäin kuuntelemaan olotilaani ja tämän ‘kainalomatkani’ aloittamaa kiitos ja kiitollisuus sanaa. Näin, kuinka kiemuraisen tien kautta olen kulkenut ymmärtääkseni nyt mitä kiitos ja kiitollisuus tarkoittaa ja mihin ne johdattaa.

Kiitos on rakkauden teko ja kiitollisuus siitä seuraava olotila. Tunnistin häkeltyväni, koska en pystynyt enää erottamaan mitään erityisiä kiitollisuuden aiheita, luetteloa ei synny. Koen kiitollisuutta kaikesta mitä minulla on nyt ja kaikesta mitä olen elämäni aikana kokenut ja läpikäynyt. Tunsin kuinka sydämessäni, että voin kiittää ja olla kiitollinen aivan kaikesta ja kaikista elämässäni ja siitä mitä olen luopunut ja taakseni jättänyt.

Tässä kiitoksessa ja kiitollisuudessa, jossa koen olevani ei ole mitään anteeksiannettavaa on vain ihme, joka antaa minun kokea, että minä olen kiitollisuus, olen turvassa ja voin luottaa, koska näen, tunnen ja ymmärrän, että jokin minua suurempi voima on aina ollut kanssani ja on osa minua. Täydellinen luottamus ympäröi minut kun olen läsnä ajatukselle, että minä olen kiitollisuus.
Se, että olen kiitollisuus on turvani, tuo rauhan ja luottamuksen. Se ylläpitää todellista iloa. Se ei jätä minua koskaan yksin ja voin rauhassa iloiten opetella elämään tätä uutta hetki hetkessä elämää.

 

 

Vapauden elämää tästä eteenpäin

 

Tämä nosti tunteen kuinka ihanaa on vielä tehdä asioita, joita saan rakastaa. Tehdä elämäntehtävääni, mitä se sitten milloinkin on yhdessä samaan suuntaan kulkevien ihmisten kanssa. Ihmisen ja ihmisten, jotka ovat samalla tiellä kohti kotiin, viattomaan itseen ja täydelliseen rakkauteen. Miksi siis pelkäisin mitään tai ajattelisin, että tämä loppuu, vastahan tämä kaikki on alkanut, totuudessa ja avoimuudessa elämisen elämäntapa, josta olen nuoresta asti unelmoinut, hetki hetkeltä elämästä.

Kiitos että olet ja kiitos kuin sain jakaa sinulle tämän matkan.