Avoimella mielellä mielestä

"Se mitä avoimin silmin näen ja mielin koen on
enemmän totta kuin se mitä kuulen sinun sanovan
tai mitä pelokas mieleni totuudeksi kuvittelee."

Siispä KYSYN itseltäni:
Uskonko sitä mitä arvostelevat ajatukseni luulee tai pelokas mieleni kuvittelee? 
Uskallanko avata silmät, katsoa ja nähdä puhtaan peilin tavoin,
mitään muuttamatta mieleni mukaiseksi? 
Entä kykenenkö kuulemaan sinua täysin avoimea olevalla mielellä?

Sanon TAHDON
ja anna arvostelevien ajatusten sulaa.
Tahdon nähdä kirkkain silmin mitä Sinä minulle näytät. 
Tahdon kuulla mitä haluat jakaa ja ymmärtää mitä sanasi tarkoittavat ja silmäsi sanovat. 
Muistan aina kunnioittaa mitä kehoni kertoo ja jakaa sen mitä totuudeksi näen ja koen.

Miksi?
Koska totuus haluaa näyttäytyä kaikessa kauneudessaan ja rakkaus ilmentää itseään joka hetki.
- Kaija

Tarinan kertojan vapaapäivä

Odotimme linja-autoa leppoisassa mielentilassa. Kuin tyhjästä nousi mieleemme ajatus, joka ehdotti: Laittakaa tarinankertoja lomalle, antakaa sille vapaapäivä! 

Tehtävä oli innostava vaikka tiedostimme heti sen haasteellisuuden, mieli ja mielikuvitus kun tahtoo pitää jatkuvaa meteliä itsestään. Päätimme ensin antaa tarinankertojan tulla näkysälle, kuulluksi ja siitäpä se vasta innostui. Kun kuuntelimme sitä, hämmästyimme kuinka monta, mitä ihmeellisintä 'tositarinaa', se ehti kertoa muutaman minuutin aikana ohiajavista kuljettajista. Huvittuneena huomasimme kuinka se luulee kokoajan tietävänsä ja tuntuu uskovan höpinöihinsä.

Huomasimme pian kuinka tarinankertojan toimintatapa oli väsyttävää. Siksi myötätuntoisesti sanoimme sille, että voit olla rauhassa, lomalla, eikä sinun tarvitse keksiä tänään mistään mitään. Ehdotimme, että katsele ja ole kanssamme leväten tässä ja nyt. Tämä ehdotus tuntui vapauttavalta. 

 

Pyrkiminen ja pakottaminen luo paineen. Vaikka kun pyrimme siihen, että mielen pitäisi olla hiljaa. Herää itsesyytös ja syyllisyys kun en pysty siihen, nousee vastustus, ristiriitaa ja alkaa ahdistaa.

 

Ahdistuksen tunteen alta saatiin ohjeet

 

Kun huomaan, että tarinankertoja alkaa höpöttämään, pysäytän sen! 
Kun kuulen ensimmäisen lauseen, laitan pisteen sen perään. En syytä höpisijää arvostelusta enkä valehtelelusta, vaan annan sen lopettaa juttunsa ensimmäiseen lauseeseen ja laitan pisteen ajatuksen perään.

Reijo kertoi hyvän esimerkin kun hän sai tarinankertojan kiinni kun hän näki kaksi naista kävelevän käsi kädessä. Havaitessaan höpöttäjän tarinan hän muokkasi sen lauseeksi: Kaksi naista kävelee käsikädessä. ISO PISTE!

 

Itsesyytöksestä irti

 

Tarinakertojan tapana on nähdä toisissa ihmisissä negatiiivisuuksia ja siinä samalla omat pessimistiset ja arvostelevat asenteet voivat paljastua. Huomasimme, että kun tavoitimme itsemme tarinankerronnasta, aloimme syyttämään itseämme. Kutistuimme ja olo tuli surkeaksi. Sellaiseen hetkeen kannattaa ottaa käyttöön myötätunto ja rakkaudellinen ajatus itseä ja tarinankertojaa kohtaan.

Mieli on tottunut tarinatehtäväänsä, se ei osaa muuttaa tapojaan ilman meidän apua

Huokasimme helpotuksen ja laajenemisen tunteen lisääntyvän ja ilon tulevan mieleemme kun annoimme mielelle, tarinana kertojalle hyväksyntää ja uuden tehtävän. Tarinankertoja alkoi lähettämään siunauspalloja kaikille ihmisille ja tilanteille, joita se näki. 

Loppupäivä meni hauskoissa merkeissä ja päättyi vaputtavin riemullisiin iltatunnelmiin. Suosittelemme lämpimästi tämän harjoituksen tekemistä.

 

Tarinakertojan vapaapäivän opetus: Teen havaintoja ja näen sen mikä on - ilman tarinaa.

Mieli, isäntä vai renki?

 
Minulle on ehkä alkanut valjeta miten mielikuvat, jotka ympäristöltämme omaksumme, muodostuvat kuin käyttöjärjestelmäksi ohjaamaan elämäämme.
 
Lapsena me kohtaamme tuntemattoman maailman. Isommat ihmiset ympärillämme näyttävät tietävän siitä kaikenlaista. Lapsikin haluaa ymmärtää mistä toiset puhuvat tai muuten viestivät. Ymmärryksen kautta hänkin liittyy toisiin ihmisiin, mikä on tärkeää turvallisuuden kokemuksen ja yhteen kuulumisen vuoksi.
 
Oleellisesti mielikuviimme liittyvät hyvin kokonaisvaltaiset tunne reaktiot. Mielikuvissamme me voimme kokea iloa, surua, vihaa, pettymystä, rakkautta jotka tuntuvat kehollisinakin kokemuksina. Mielikuvat synnyttävät ja säätelevät tunne kokemuksiamme, etenkin emotionaalisia.
 
Lapsi tekee mieleensä kuvia, eli kuvittelee kuulemansa tapahtumat mielessään. Hän käy niitä läpi ja tekee niihin muutoksia sitä mukaa kun ymmärryksensä ja kokemuksensa kasvaa. Vuosien kuluessa mielenkuvia tulee aina lisää ja niitä pyöritetään ja päivitetään lähes lakkaamatta valveilla ollessamme. Meille kerrottu maailman kuvaus syöpyy joka toistolla ja säädöllä hiukan tiukemmin mielemme uurteisiin.
 
Joskus voimme huomata ymmärtäneemme jotakin hassusti tai väärin, mutta ilmeisimmät maailman totuudet lähes poikkeuksetta pysyvät. Niiden pitkät perinteet ja yleisen mielipiteen tuki estävät meitä katsomasta niitä ilman mielikuviamme. Ja toisaalta meille ei tule mieleemme, että niin voisi edes tehdä. Me arvioimme asioita vain mielikuviemme kautta niin kauan kun emme näe, miten ajatukset ja tunteet toimivat toisiinsa kietoutuneina, kuin automaattisena kehänä ikiliikkujan lailla toisiaan ruokkien.
 
Lapsena käynnistynyt mielen prosessin "näkeminen" on ehto sille, että voimme tulla tietoiseksi mielen luonteesta. Että tuo sisäinen "näkeminen" voi avutua, tätyy tapahtua jonkinlainen pysähtyminen, joka herättää meissä olevan hiljaisen ihmettelijän. Kun huomaamme että voimme hiljentää mielemme ja siihen liittyvät tunnereaktiot, alamme huomata kuinka voimme katsoa vastaan tulevia tapahtumia niin, etteivät ne enää nielaisekaan meitä automaattisesti mukaansa.
 
MIELIKUVIEN KETJU
 
Lapsena kohtaamme maailman jota emme tunne. Me vain katsomme sitä ilman nimiä ja käsitteitä, luokittelusta vapaana. Sanoihin liittyvä arviointi ja asioiden nimeäminen on vielä tuonnempana ja näemme kaiken sellaisena kuin se on.
 
Katselemme kaikkea kiinnostuneesti ja lopulta alamme jotenkin ymmärtää tapahtumia ympärillämme. Ensimmäisenä opimme lukemaan kehonkieltä, ilmeitä, eleitä ja äänensävyjä.
 
Puheen myötä alamme muodostaa mielikuvia tuosta vielä niin tuntemattomasta ja ihmeellisestä maailmasta.
 
Kuvitamme ja elämme mielessämme isompien ihmisten kertomuksia ja olemuksen heijastamia elämyksiä, joita niihin näyttää liittyvän.
 
Tämä on hyvin tarpeellista hyväksytyksi tulomme kannalta. Sillä ensinnäkin: meidän on opittava säännöt.
 
Toiseksi: meidän kuulumisemme toisten yhteyteen - maailmaan, kulttuuriin johon olemme syntyneet – tapahtuu koettamalla ymmärtää heitä. 

MUTTA MUTTA...

Eräs todella hyvin tärkeä asia lapselta jää huomaamatta! Nimittäin se kuinka aikuiset kertovat useinkin hyvin silotellun version jostain tapahtumasta, jolloin se ei olekaan koko totuus. Tätä lapsi ei pienenä huomaa, jolloin monet merkittävät käsitykset mieleen kuvittuu ja juurtuu. Varttuessamme kyllä alamme huomatakin kuinka tarinoista jää jotain kertomatta, mutta emme tajua mitä mielessämme jo on tapahtunut. Peruskuvat on tehty. Meistäkin tulee tarinan eikä totuuden kertojia ja elämästä tästä syystä teatteria, josta uudet lapset tekevät taas kuvia mieleensä. Noidankehä.

Jo varhain mielemme alkaa suuntautua tulevaisuuteen, koska siellä olemme enemmän kuin nyt tai menneisyydessä. Kasvaessamme odotuksemme suuntautuvat yhä voimakkaammin odottamaan tulevaisuudelta yhä enemmän. Jokainen syntymäpäivämme tuo yhä lähemmäksi sen ajan, kun voimme kokea kaikkea sitä mistä olemme vuosikausia vain haaveilleet mielikuvissamme. Myös asioitten arvottaminen liittyy oleellisesti tähän vaiheeseen.
 
Aluksi joudumme korjaamaan mielikuviamme ymmärryksen kasvaessa jatkuvasti. Me päivitämme meille kerrottua ja näytettyä maailmankuvausta kuin tietokoneohjelmaa. Mielemme on käynnistynyt joskus, ja siitä pisteestä voidaan vetää suora viiva siihen pisteeseen, jossa mielemme on nyt, jos emme ole koskaan kajonneet mielemme automatiikkaan sitä pysäyttämällä ja tutkimalla. Mielemme sisällöllä on jatkuvuus, joka ulottuu lapsuuteemme, mutta sillä on myös jatkuvuus, joka ulottuu sukupolvien ketjussa kauas historiaan.
 
Aina maailman heijastamaan kuvaan perustuva mielensisältömme on kuitenkin jatkumoa ympäristömme ihmisten mielikuville, jotka monilta osin tulevat kaukaa historian hämärästä.  Esimerkiksi morsiamen kantaminen kynnyksen yli saattaa periytyä ajalta, jolloin nainen oli miehen omaisuutta ja vaimoja saatettiin ottaa ryöstämällä. Aina me tulemme ja olemme tulleet mielikuvien ohjaamaan maailmaan.
 
Kun nyt muistetaan kuinka hataralla pohjalla mielikuvamme aluksi ovat, niin kuinka oikea ja totuudellinen on yleisen mielipiteen ja normaaliuden käsitteiden välittämä kuva asioista?
Entä jos sinne joukkoon onkin tullut mukaan joku kummallisuus - erehdys, joka siirtyy sukupolvien ketjussa eteenpäin? Tällaisesta kummallisuudesta voisi ottaa esimerkiksi pienten tyttöjen ympärileikkausperinteen jossain kulttuureissa. Asian kauhistelun sijaan on parempi jos se herättää kysymyksen, onko minun ja kulttuurini vaalimissa arvoissa jotain, jolla ei olekaan todellista arvoa? Kauhistelu ja toisten kummallisuuksien osoittelu lienee se mikä juurikin tehokkaasti estää näkemästä tähän lähelle, siihen omaan pesään ja maailmaan.
 
Olisiko sitten jokaisen tutkittava mielensä sisältö ja kuinka se olisi mahdollista?
 
MIELIKUVAJATKUVUUTEMME KATKAISEMINEN
 
Oma kokemukseni oli aikoinaan, että olen ollut historian jatke ja tuo oivallus syntyi siihen tilaan, joka jäi vapaaksi hiljentäessäni mieleni.
 
Meidän mielemme on kiinni sukupolvienketjussa niin kauan kuin annamme mielemme omia aikojaan pyörittää sisältöään sillä automatiikalla, joka lapsuudessamme on lähtenyt käyntiin.
 
Jokaisen meidän mieli kehittyy ja toimii hyvin samalla tavalla, vain sen kuvien sisältö vaihtelee kasvu ympäristöstämme riippuen. Mielikuvistamme käsin - ensin niitä pysäyttämättä - me emme voi nähdä millaiselle todellisuudelle ne perustuvat. Se on vain vanhojen kuvien korjailua ja säätämistä.
 
On muistettava että mielemme sisältö ei ole pelkästään päässämme pyörivissä ajatuksissa, vaan siihen liittyy kiinteästi tunnekokemuksemme. Ajatukset synnyttävät tunteita ja kokemuksia, jotka taas vuorostaan ajatuksia jne. Kehä on kietoutunut tiedostamattomaksi automaattiseksi prosessiksi, jonka oletamme ilman muuta kuuluvan luontaiseen olemukseemme.
 
Jos pystyn näkemään ja käsittämään syvällisesti sen kuinka mieleni häly on itse oppimani asia, niin voin ymmärtää senkin että sen voi myös peruuttaa. Se automatiikka, jolla aikuinen mieleni toimii, ei ollut minussa lapsena, eikä siten luontaisena minussa. On opittava katsomaan uudelleen maailmaa lapsen sanattomasta hiljaisesta mielestä käsin.
 
Prosessin pysäyttäminen tuo piankin selkeyttä siihen, mikä aluksi näyttää niin sekavalle. Ja pian huomaamme elämässämme asioita, joita emme enää kaipaa, vaikka ne joskus tuntuivat kovinkin tärkeille.
 
Mielen hiljentäminen ei ole mikään zombi-tila vaikka se sellaiselta helposti voi vaikuttaa. Jokaisella meillä on kokemuksia siitä kuinka joku nimi tai vastaava pieni asia ei tule mieleen vaikka kuinka yrittää, mutta kun päästämme irti koko asiasta se äkkiä muistuukin mieleen. Jotakin hyvin samankaltaista koen tapahtuvaksi mielen hiljentämisessä. Ja hyvinkin oleellista minusta siinä on tuo samainen irti päästäminen, kun halutaan katsoa neutraalisti ympärillä olevaa maailmaa ja omia käsityksiä siitä. Välttämättä sinä aikana kun istuu hiljaa ei tapahdu mitään uutta oivaltamista, mutta sitten aivan yllättäen voi jälkeen päin valjeta joku laajakin asia välähdyksen omaisena kuvana mielessä ilman ajattelu prosessia. Siksi kai tässä yhteydessä puhutaankin usein näkemisestä sielun silmin.
 
Ja mitä tästä sitten on hyötyä? Elämä ei enää ole vuoristorata jossa toiveiden ja pettymysten mukana mieli menee ylös ja alas. Mieli rauhoittuu kohtaamaan elämän tässä hetkessä ennakoimatta ja pelkäämättä tulevaa. Toiminta syntyy tästä hetkestä käsin, eikä tulevaisuuteen heijastetun kuvitelman perusteella. Sisäinen levottomuus muuttuu sisäiseksi levollisuudeksi ja ennen pieninä pidetyistä asioista tulee arvokkaita. Luonto, istuminen kesäyönä laiturilla kuikan huudon kiiriessä järvellä, kissan silittely, kynttilä illallinen yksin tai yhdessä ystävän/ystävien kanssa... Kohtaamiset ihmisten kanssa voivat tulla paljon merkityksellisemmiksi ja syvästi läsnä oleviksi yhteyden kokemuksiksi. Voi hyvin sanoa että ulkopuolella olevat rahalla hankittavat kokemukset väistyvät, korvautuen näin yksinkertaisilla asioilla. Tämä tuntuu myös vapautena maailmasta, kun ei enää tarvitse säntäillä niin monien asioiden ja elämysten perään. Ja tietysti se hyöty, kun voin näin käyttää mieltäni tietoisesti, kun aiemmin mieli käytti minua tietämättäni.
 
REIJO